Niin siitä on lähes kaksi kuukautta kun viimeksi kuljin pitkin tuttuja rantoja Mäntyluodon ja Levon ympäristössä. Päivä oli kuin maaliskuussa kirkas ja aurinkoinen. Ojan reunalla pajunkissat ihmettelivät aikaista heräämistään; tiaisen laulunpätkä tuntui epätodelliselta. Edellisen päivän hirmutuuli oli asettunut vuorokaudeksi alkaakseen raivota taas seuraavana yönä.
Lintulajit olivat huvenneet muutamaan. Lintulaudan vakioasiakkaiden lisäksi pihaani ilmestyi muutama vihervarpunen ja urpiainen, kalalokki tähysteli sataman laiturilla, jossakin vihelsi punatulkku. Ilmeisesti myrskyisiin tuuliin kyllästynyt joutsenparvi aurasi tietään etelään; metsä oli lähes äänetön.
Oma mielenrauhani oli palautunut. Jo edellisenä yönä pysyin pitkään hereillä ja kuuntelin meren laulua. Jatkuva aaltojen iskeytyminen rantakivikkoon ja tuulen tuiverrus katolla olivat parasta terapiaa kahden kuukauden pakkoloman jälkeen. Meren tuomat ja särkemät jäänpalaset kiiluivat rannan hiekalla. Osa myrskyn heittämästä vedestä oli jäätynyt lammikoiksi, Levon koirarannan läpi
virtaava ojapahanen oli muuttunut pikkujoeksi ja oli osittain jäässä että sulana. Veden virtaus kulki lammesta pois ja lampeen takaisin. Oli ikään kuin vesi ei olisi tiennyt, missä sen paikka on.
Tuuli oli vielä edellisiltä päiviltä kovaa ja se tuntui täyttävän keuhkoni pakahdukseen asti rantahietikolla kävellessäni. Ehkä kaikki eivät voi ymmärtää, mikä suunnaton helpotus oli kulkea tuttuja rantoja odottaen jotakin. Jokainen askel ja katse rekisteröi tutut paikat, rinnassa läikähtivät aaltojen korkuiset tunnevyöryt, olin palannut kotiin.