Mekla Blogi

Jos haluat lukea aikajärjestyksessä aloita 06.02. Kuvaa klikkaamalla näet sen suurempana.
 

12.12 ma Hobart

Ja tänään autolla Huonvillen kautta Tahunen Huan joen vartta turistirysään nimeltään Air Walk. Muutama sata metriä pitkä osittain puiden yläpuolella kulkeva metallirakenteinen silta oli pettymys. Syystä tai toisesta olin odottanut jotakin huimempaa.

Pienet reittikävelyt pelastivat päivän: lähes 60 metriset eukalyptuspuut eivät voineet olla pysäyttämättä. Yli 200 vuotta vanhoina ne seisoivat vielä ylväänryhtisinä ulottuen lähes taivaisiin. Joidenkin runkoa peittävä karkea parkki toimii metsäpaloissa paloneristeenä.

Myöhemmin vielä käynti Esperanza-järvellä joka makaa Hartz-vuoriston sylissä juoksuttaen osan itsestään alas jonnekin suureen turkoosiin.  13.12. ti Hobart Aamuväännön jälkeen kierrokselle kaupunkiin eli kaupoissa ja kahviloissa roikkumista. Ehkä huomenna päästään luonnon syliin: tiedossa on kohtaaminen Tasmanian suurimpien puuvanhusten kanssa ja ehkäpä odotettu vesinokkaeläinkin osuu matkan varrelle?  14.12. ke Hobart Viimeistä iltaa Tasmaniassa! Ehkä yhteenvedon aika on myöhemmin. Nämä tapahtumat kuukauden ajalta ovat ja pysyvät mukanani. Ajettiin Mount Fieldin luonnonpuistoon ja minä hölmö kesävaatteet yllä, kiitos Hobartin helteen. Vuoren jumalat näyttivät voimansa lähettämällä hyytävän tuulen ja jäiset pisaransa, jolloin minulta jäi kiertämättä Dobson-järvi.

 
Sieltä kuitenkin kuohuville putouksille, joissa vihreääkin vihreämmät saniaispuut nousivat vedestä korkeuteen jääden kuitenkin vaatimattomiksi niin kuin kääpiö jää jättiläisen varjoon, niin pilviä kutittavat jättipuut hukuttivat vihreää tihkuvat saniaiset.

Ja entä putoukset: vaahtoavaa vettä, kohinaa kuin kaukainen veturi olisi tulossa, kosteutta huokuvat polut, yksinäisen linnun huuto, wallabin varjo kuolleiden lehtien kahinassa. Muistikuvat piirtyvät ja jäävät mieleen: on nähty taas uutta, niin koskettavaa, ettei sitä voi eikä pidä kuvata.

Käynti villieläinpuistossa oli jotenkin lohduton, jotenkin lohduttava. Tarkoituksena kuitenkin yrittää säilyttää tuleville sukupolville edes osan siitä, mitä me vielä voimme nähdä. Liekö ollut totta, mutta täällä hoitaja väitti jo 80 % Tasmanian paholaiskannasta menehtyneen! No, vielä ennen Sydneyhin lähtöä käynti Eaglehawk Neckillä, josta merelle.  Kolmen tunnin keinun jälkeen mieleen painuivat matkan rantakallioiden pureskellut paarteet, lähes satametrinen seinämä tuulen ja veden muotoilemana kohosi merestä kuin goottilainen kirkko. Seinän maalaukset vain erilaisina kohokuvioina yhtä arvoituksellisina kuin kirkon reliefit.

Entä vettä syöksevä kallio? Kymmenien metrien putous suolaiseen mereen.Entä merileijonat loikoilemassa massiivisten urosten vartioidessa haaremiaan, entä nuo valkoharjaiset mainingit, entä minä, entä elämä? 

Jos haluat lukea aikajärjestyksessä aloita 06.02

6.12.ti Bruny Island 

Kotimaassa vietetään itsenäisyyspäivää. Täällä ihmetellään sängynpeittojen kokoa ja kenttävuoteen kokoamista. Niin tultiin tänne eli vuokrattiin kentältä auto (joka on tarpeettoman suuri), käytiin matkalla sekä marketissa että pullokaupassa täällä kun alkoholia ei myydä kuin suomalaisen Alkon mukaisesti erikoiskaupoissa.

Nyt kummasteltu vielä tätä Dennis Pointin sijaintia, aamukahvin valmistuksen mahdollisuutta sekä silitelty talon kahta persialaisrotuista kissaa ja 16-vuotista koiraa.

Käytiin saaren eteläkärjessä. Bruny Island jakaantuu selvästi kahteen osaan, joita yhdistää kapea kilometrinen kannas. Sen keskiosassa on saaren korkein kohta Highest Hummock Lookout.

 Nyt illalla sataa harmaasti, luen tuliaisina saamaani Hesaria ensimmäistä kertaa neljään viikkoon, suunnitellaan huomista retkeä ja vaihdetaan kuulumisia puolin jos toisinkin..

7.12. ke Bruny Island

Talon B & B järjestelmän tarjoaman aamupalan jälkeen takaisin saaren eteläpäähän. .  Juuri tämän etelämmäksi ei Tasmaniassa pääsekään. Marssittiin esitteen lupaamaa seitsemän tunnin retkeä runsas viisi tuntia. Polku kiersi saaren kärkeä lintujen puuttuessa lähes kokonaan: saniaisia olikin sitä enemmän. Voimakas raekuuro pyyhkäisi ylitsemme ukkosen jyristäessä vaunujaan pilviverhon takaa. Hetkessä kaikki oli märkää niin luonto kuin siellä kesäshortseissa rämpineet retkeilijät.Tämäkin sade loppui, ja ruokaa valmistamatta siirryttiin suoraan iltapunaviinin seuraan. Märät vaatteet roikkuvat alakuloisina seinien koristeena. Minnehän tossut panisi? 

8.12 to Aamulla ajo South Bruny national parkin Fluted Capeen eli hienoa retkipolkua pitkin kuljettiin kevein askelin niemenkärkeen natustelemaan eväitä ja keräämään voimia kavuta 274 metrisen jyrkän nousun mäen tai meidän mielestämme vuoren huipulle. 

Kulku hengästytti eikä ainoastaan kaltevuutensa takia. Suoraan parisataa metriä mereen putoavat vuorenseinämät melkein salpasivat hengen ja joku maaginen voima pakotti kulkemaan polun metsänpuoleista laitaa…Ihailtiin komeaa mustaa papukaijaa kuolleen eukalyptuspuun oksalla ja alas tultaessa metsän pienellä ruohoisella niityllä ruokailevaa. wallabiryhmää.

Joukossa pomppi yksi puhdas albiino kuin suuri sirkuspelle valkoisissa vaatteissaan. Tapaamamme henkilö kertoi alueella olevan niitä olevan enemmänkin. Olisivat varmasti helppoa saalista olemattoman suojavärinsä puolesta, mutta luontaiset viholliset puuttuvat. Illalla salaatin vääntöä ja grillausta papukaijojen kirkunoita kuunnellen.

9.12 pe

Tasman Peninsula Aamulla lähtö Brunylta kiertotietä pitkin puolipäivän lautalle, jolla mantereelle. Kingstonissa punkkukaupaan ja ruokaakin ostettiin. Liian iso auto minulle kulkuneuvoksi, mutta kanssamatkustajat tietävät paremmin, miten minun pitää ajaa. Muista, että liikenne on vasemmanpuoleista äläkä aja niin lähellä reunaa, älä aja niin lujaa, varo tuota vastaantulijaa! Autonohjaamo ei olekaan ratin välittömässä läheisyydessä vaan milloin kuljettajan vasemmalla puolella, milloin turvallisuus taataan takapenkin ohjeiden mukaan. Eräänlainen amusing race suomalaisittain on käynnissä. Onnistumme kuitenkin pääsemään Hobartin keskustaan ehjin pellein.Ruokailu kreikkalaisessa ravintolassa tai paremminkin se annos oli minulle alkupalan tapainen eli pari heinää ja juustopala.   
Ruokailun jälkeen lähdettiin etsimään lentokentälle johtavaa tietä ja sieltä hakemaan lisää porukkaa. Kuljettaja vaihtuu yön pimeydessä ja minä takapenkille tuijottamaan autovalojen valaisemaa maisemaa. Yöpaikalle lähelle Port Arthuria saavutaan puoliyön aikaan: nautitaan iltapala ja nuorenparin vuosijuhlan kunniaksi kevyt lasillinen kuohuviiniä.
 

10.12 la Tasman Peninsula
Porukka aamulla Hobartin markkinoille, minä kävelemään rantaan odottaen sitä jotakin.

Iltapäivällä kierros Port Arthurin entisessä vankisiirtolassa. Synkeän tarinan alku oli rikosten määrän lisääntyminen Englannissa 1700-luvun lopussa käynnistyneen teollistumisen myötä. Jospa nuo hiekkakiviset seinät osaisivat kertoa, tai olisinko sittenkään valmis kuuntelemaan 23 tunnin ehdottomasta hiljaisuudesta tulevia mielipiteitä, jotka ruoskien ja puolikidutusten avulla muokattiin vartijoiden mieleisiksi. Ja nuo pienimmät sellit 1,2 x 1,8 metriä jalka- ja käsirautoihin kytketty lähes tyhjä vaate, sisällä kuivunut, katkeroitunut rikollinen, kuitenkin kerran ihminen, jota nyt kohdellaan huonommin kuin viheliäisintä eläintä. Illalla vielä oppaan vetämällä aavekierroksella kuun jo kurkkiessa raunioiden takaa kuulemassa synkeitä tarinoita ruumiinavauksista ja kirkonraunioilla välähtävistä varjoista.
11.12 su Tasman Peninsula

Aamujuoksulla suoraan autoon ja kiireisesti katsomaan paikalliseen eläinten suojakotiin pienen koiran kokoisen Tasmanian paholaisen ruokailutapoja. Tämän ainoan lihaa syövän suuremman pussieläimen hurja nimi on peräisin ensimmäisten siirtolaisten kuultua huutoja, murinaa ja kirskauksia yön pimeydestä. Mikään eläin ei voisi pitää moista meteliä, sen täytyy siis olla paholainen. Nyt tämäkin kotoperäinen eläin on vakavasti uhattuna. Jokin uusi syövän typpinen sairaus on iskenyt tähän sympaattiseen pikkueläimeen ja kanta on jo itärannikolla puolittunut entisestään. Tiedemiehet eivät ole toistaiseksi löytäneet syytä eivätkä parannuskeinoa sairauteen. Koko Tasmaniaan onkin organisoitu järjestelmä rekisteröimään kaikki kuolleet tai sairaat Tasmanian paholaiset ja ilmoittamaan niistä viranomaisille.

Katseltiin hurjannäköisiä kalliokielekkeitä satojen metrien suoraselkäisinä rivistöinä, ihailtiin valkeaa kilomerejä jatkuvaa hiekkarantaa ja tutkittiin alueen mennyttä aikaa. Täällä Port Arthurin lähellä koiravartiot olivat aikanaan estämässä epätoivoisten vankien pakenemista synkistä tyrmistään. Illalla ajo Hobartiin jo tutuksi tulleeseen yöpaikkaan.

Jo aikaisemmin Sannan(kin) toteamus ”asioilla on tapana järjestyä”. osoittautui  taas kerran todeksi. Hobart, saaren pääkaupunki, on levittäytynyt laajalle alueelle porrastettuna vuorten rinteille- Istuin hölmistyneenä autossa miettien, missä jäädä pois. Yöpaikan sijainnista ei ollut tietoa enkä edes omistanut kaupungin karttaa. Kuljettaja ilmoitti minulle:” Tämä on Hobart”. Muut matkustajat olivat ilmeisesti koululaisia ja jatkoivat ties minne.

 

 

Kun nyt olen nähnyt Maria Islandin, Wineglass bayn, Asbestos Rangen, Mt Amosin, The Hazardsin, kaikki nuo maisemat aaltoilevine rinneniittyineen, milloin lampaiden, milloin karjan pilkuttamina, niin en voi enkä tahdo uskoa ihmiskunnan olevan valmis tuhoamaaan tätä kaikkea . Ja kuitenkin he ovat tahtomattaan, tietämättään päivittäin nopeuttamassa lopun tuloa.

Ne jotka saarnaavat tuon hetken kerran saapuvan leimataan haihattelijoiksi. Merkit ovat kuitenkin selvät. Varoitus on annettu. Mutta tämäkin vihreä paratiisi Australian osana ei ole sekään turvassa. 50-luvun jälkeen saarella ei ole olut näin lämmintä jaksoa tammi-syyskuussa kuin nyt, niin rankkoja sateita kuin nyt. Ihmiset pukeutuvat 30+ suojakerroksen alle. Ultraviolettisäteily lisääntyy kaiken aikaa. Lehtien varoitustaulukko näyttää UV-säteilylle arvoa yli yhdeksän (kymmenen on maksimi). Australia, Yhdysvaltojen, Kiinan ja Intian kanssa ei allekirjoittanut Kioton ilmastosopimusta. Maat ovat hiljan laatineet oman ”sopimuksensa”, joka ei velvoita suoranaisesti mihinkään, vaan ”pyytää vähentämään CO2-päästöjen lisäämistä.” Selvää lienee että Mr. Bushin lähimmät neuvonantajat ovat esittäneet vaalien alla että ”tarttis tehrä jotakin” tai jos ei tehdä niin ainakin olla tekevinään. Paperi ei kuitenkaan pelasta ketään, ei edes tasmanialaisia.   

Klo 14.00 Tonyn kanssa Mt. Wellingtonille 1500 metrin korkeuteen. Ajamme tietä noin 600 metriin, josta eukalyptuspuiden viitoittamaa yhtämittaisesti nousevaa polkua. Aurinko nauraa täydellä naamalla meitä, jotka hikoilemme onnellisina polun liukkailla kivillä. Polku vie yhä ylemmäs; lopuksi poikkeamme reitiltä ja pian olemme huikaisevan kallioseinämän päällä.

Kaukana siintää meri, kaukana metsärinteiset vuoret, Hobartin rakennukset istutettuina vuorten rinteille. Juodaan teetä ja kuunnellaan hiljaisuutta.

Tuulenpoikanen tuo alempaa linnunlaulua joka muuttuu hätäileviksi varoitushuudoiksi. Muuttohaukka, kuin vuorituuli, kiitää ohitsemme. Taas kerran tällä matkalla aika pysähtyy ja näky tallentuu muistojen joukkoon.

 Astelemme takaisin todeten täälläkin tulen joskus nuolleen rinteet puhtaiksi. Emopuut  jättimäisinä kuolleina puurankoina ja lapset nyt vihreinä nelikymppisinä. Jokaisen pensas- ja metsäpalon aikana emopuut luovuttavat ennen kuolemaansa maaemolle miljoonia siemeniä jälkikasvunsa varmistamiseksi.