19.11 la Scottsdale
Hups ja täällä ollaan. Ei suurempia ongelmia matkalla. Olin jo päättänyt lähteä sunnuntaina linja-autolla (!) St. Helensiin, niin paljon minua oli varoitettu vuoristotien piinaavista nousuista, raskaasta liikenteestä ja huimista laskuista. Jo tänään yksi mäki otti, miten sen muotoilisi, koville. Raskas liikenne kylvääkin täällä kuolemaa, jonka läsnäolon sekä haistaa että näkee. Varsinkin wallabeja ja opossumeja on paljon tienvarsilla yliajettuina.
Saarelle tyypilliseen tapaan kehotetaan pyörä ottamaan huoneeseen, ja hyvinhän me sinne mahduimme!
Huonompi homma oli, ettei täältä lähde ennen maanantaita autoa, joten siis lepoa ja rauhaa tiedossa. Äskettäin valmistuneessa hienossa infopisteessä ei nettiä saanut käyttää, mutta rouvapa vei minut kotiinsa omalle koneelleen (siis tieto-sellaiselle). Löytyisikö Suomessa vastaavaa palvelua?
Tämä kaupunkipahanen hehkuu keskipäivän kuumuudessa ja katukahvilan ohitse kikattaa tukevalanteisten naisten joukko muoviostoskassit täynnä viikonloppuruokaa. Lienevät tyytyväisiä, vaikka kävelyä monilla vaikeuttaa ylävartalon paino, tai ainakin siltä näyttää.
Keskellä päivää kaupungin vetäessä henkeä outo rauha tulee pöytäseurakseni. Muutama auto hurahtaa ohi, sinitaivaalla pullistelevat valkopurjeet, aurinko paistaa, jostakin kantautuu jonkin sirkan sahaava kutsuääni. On kuin hetken eläisin elämääni uudelleen, vetäisisin henkeä ensi kerran ja pöytäkumppanini tulee lähemmäs ja asettautuu minuun. Mielessä pyörii Sannan kännykän avausviesti: “asioilla on tapana järjestyä”.
20.11.su Scottsdale
Käsialani näyttää huononevan päivä päivältä! Aamulla yritin löytää polun Mt Stronachille, mutta pari lehmälaidunta ylitettyäni oli seuraavan portin takana navetankokoinen sonni kuopimassa ja mylvimässä sen näköisenä, että tänne et tule. Löysimme nopeasti yhteisymmärryksen ja käännyin pyörineni takaisin.
Toisella metsätiellä eukalyptuspuiden huumaama metsä lähetti maahisensa. Nokkasiili ilmestyi sananmukaisesti tyhjästä, ja ennen kuin sain kameran esiin, muinaisotus oli kadonnut! Ihokarvani sojottivat, helteestä huolimatta minun oli äkkiä kylmä. Astuin polun aurinkoisempaan kohtaan, ylhäältä heitettiin kuivia oksia päälleni, outo papukaija nauroi metsän puissa. Nokkasiili oli poissa ja pysyi. Oli vaikea ymmärtää olinko sen todella nähnyt ja kuitenkin tiesin sen nähneeni. Outo olo sisimmässäni kiirehdin pyörälle papukaijojen kiroillessa perääni.
Täällä on helppo huomata, mitä hyötyä olisi hyvästä englanninkielen taidosta. Puhelinautomaatista tuleva tiedotus puhuu “haskista” eli numeron perään lyötävästä merkistä. Muutama päivää yritin merkiksi tähteä eli omaa “risuaitaani”, kunne pyydettyäni apua eräältä nuorelta hän valitsikin “haskiksi” ruudun! Illalla vielä kävelyä kaupungin ympärillä ja ensimmäinen soitto kotimaahan lopuksi ruutua painaen!
21.11. ma St Helen’s
Olipa erikoinen matka Scottsdalesta tänne! Pari mäkiharjoittelua edellisenä päivänä ottivat luulot pois tänne polkemisesta ja hyvä niin! Siispä 10.15 autolla Derbyyn, josta piti 12.00 olla jatkoyhteys, No, tämä lähtikin 40 minuuttia myöhässä. Kyseessä oli eräänlainen yksityisyrittäjä, joka samalla jakoi postia maaseudulle. Postilaatikossa saattoi olla 50 senttiä postimaksua ja kirje toimitettavaksi joulupukille. Tulipa tutustuttua hienoihin maalaismaisemiin joka oli polveilevaa rinnettä vihreän ruohon peittämää täplitettynä milloin nautakarjalla, milloin tuhatpäisenä villantuottajaryhmällä pikkukaritsoineen. Matkaan astui puolivälissä saksalaismies valittaen liftausvaikeuksiaan ajoneuvoja kun ei juuri noilla seuduilla kulkenut. Tie kapusi myös yli 400 metriä korkean pisteen ohitse, jonne noustiin lähes sademetsäomaisesta rinteestä saniaisten heiluttaessa vihreitä viittojaan lähes puumaisiksi kasvaneina.
Kolmituntisen (70 km) ajon jälkeen perillä. Sain vielä kuljetuksen yöpymispaikkaan ja verrattuani edellistä yösijaa tunsin tulleeni ehkä liiankin hienoon paikkaan. Mutta menee se majoitus näinkin.
22.11. ti St.Helens
Aamulla St. Helens pointiin, jossa kaksi elämystä ikuisuuskirjaani. Merellä ponnisteli kuin valtavien lentokalojen parvi tai jono tai lakkaamaton meren yli pyyhkivä sukkuloiva lauma. Lintuja ei lentänyt parvissa, katkeamaton kiikarilla katsottuna horisontin yli pyyhkivä merilintujono tuulessa heiluva jättimäinen pyykki yksittäisten lintujen siipien puhkoessa sirppeinä tuulta. Pari tuntia katseltuani ei näytelmällä ollut vielä loppua, aloitusaikakin tuntematon. Minuutin leikkaamalla tunnista oli lintuja ohittanut Pointin 600 -900. Tämänkaltainen massaliikehdintä oli minulle ennennäkemätöntä..
Tie Pointille oli tyypillistä polveilevaa maastoa. Korkeimmilta kukkuloilta mainiot näkymät lahdelle, alempana matalaa pensaikkoa, polulla vastaan lyllersi vanha tuttu nokkaeläin.
Pora maahan ja pehmeähköön hiekkaan ilmestyi reikä. Nokkasiili oli niin keskittynyt ruokailuunsa, että oli kävellä minua päin sitä kuvatessani. Valokuvat piirsivät muistiin sympaattisen piikkipallon,
Pyöräretki loppui ja sade alkoi sopivasti. Illalla vielä täydentämässä muonavarastoa huomiseksi.
23.11, ke St, Helens
Ja tänään Baylle, josta sitten Bay of Firesille! No juu, matka alkoi siten, että uskoin olevani väärällä tiellä ja käännyin takaisin vain huomatakseni uskoni loppuneen kesken, Ei muuta kuin uudelleen polkemaan samaa tietä; olin kääntynyt takaisin pari kilometriä liian aikaisin. No, tulipa harjoiteltua pyörällä ajoa.
Bay of Fires oli ja on häikäisevän valkoista hiekkaa, turkoosia merivettä, sokaisevaa aurinkoa, huumaavia piparminttupuita, kukkasten täyttämiä majoitustilojen pihoja. Paikka ei ollut minua varten, vain muutama hopealokki ja papukaijojen lakkaamaton pulina. Minua viehättivät tienvarsien kosteikot, puusillan alla juokseva vesi, kirkas, pohjan näyttävä jokipahanen. Muutama uusi laji kuitenkin: eräs lähes hanhen kokoinen räpyläjalka puolisonsa kanssa, toinen lentävä maalipurkki jossa kaikki maailman värit sekoitettu. Myöhemmin illalla pelikaanipartio työssään kaupungin satamassa.