Jos haluat lukea aikajärjestyksessä aloita 06.02
2.12. pe Hobart
Polvi alkoi vihoitella sen verran että tulin loppumatkan busalla. Kun kolme viikkoa on takana rauhaisia pikkukyliä ja – kaupunkeja oli Hobartiin ”suuruus” vastenmielinen kokemus. Autoja kadut täynnä, liikennevaloja, ostoskeskuksia, hälisevää ihmisvilinää joka suuntaan. Pitänee selvitä tiistaihin saakka, jolloin pääsen Bruny Islandille.
Jo aikaisemmin Sannan(kin) toteamus ”asioilla on tapana järjestyä”. osoittautui taas kerran todeksi. Hobart, saaren pääkaupunki, on levittäytynyt laajalle alueelle porrastettuna vuorten rinteille- Istuin hölmistyneenä autossa miettien, missä jäädä pois. Yöpaikan sijainnista ei ollut tietoa enkä edes omistanut kaupungin karttaa. Kuljettaja ilmoitti minulle:” Tämä on Hobart”. Muut matkustajat olivat ilmeisesti koululaisia ja jatkoivat ties minne.
Toinen onneton kehotuksen saanut oli takanani istunut nuorukainen, ja yhdessä seisoimme tietämättöminä katukäytävällä. Kävi ilmi, että hän oli Ruotsista ja omisti Hobartin kartan. Pian hänen nuoremmat silmänsä löysivät kadun, jolla yöpymispaikkani oli. Osoittautui, että minulla oli matkaa sinne vain 500 metriä. Tavarat sisälle ja etsimään pesulaa (niitä Lonely Planet-kirjan mukaan on kaupungissa neljä). Pesula olikin muutaman sadan metrin päässä ja samalla selvisi, että polkupyöräni luovutuspaikka, joka kerran oli matkannut täältä Launcestoniin, oli sekin melkein naapurissa. Niin, asioilla on todella tapana selvitä. Vielä leikkauksessa käynti ja nyt on päässä vähemmän tai ainakin lyhyempiä karvoja..
3.12. la Hobart
Tulipa lähes luppopäivä, vaikka kaupungissa olikin paljon mainostettu ja koko Australiassa tunnetut Salamancan markkinat. Pitkä katu ja puisto täynnä kojuja ja myyntipöytiä, joilta saattoi löytää mitä tahansa käsin (tai koneen) tehtyä rihkamaa, ruokaa, väriä pursuvia kukkanippuja, kahvia, makkaraa, itse valettuja kynttilöitä. Mieleen tulivat osittain samanlaiset paikat kuten Espanjassa Madridin El Rastro tai Barcelonan la Rambla . Erona kuitenkin ainakin se, että vanhoja vaatteita eikä yleensäkään ”romua” ollut myynnissä, myös t-paitamyyjät olivat vähissä. Salamancan kohdalla ei olekaan syytä puhua kirpputorista, vaan siis markkinoista.. Koko päivän kestänyt sade laimensi ostohalua ja katselijoiden määrää.
Tietoa tuli Kuala Lumpurista, että Suomesta tulossa lisää väkeä, hyvä niin!. Englannin vääntämisestä pidänkin sitten muutaman päivän loman…
4.12. su Hobart
Nyt aamulla hortoilemassa sataman ympäristössä. Soitto Tonylle (tapasin hänet Mt. Amosilla) aamulla, joka kertoi vuoren olevan pilvien syleilyssä. Hän lupasi soittaa iltapäivällä uudelleen, jos vuoret selviäisivät pilvestään. Eilinen Salamancan markkina-alue on taas puistona ja autojen pysäköintipaikkana.
Katukahvilat availevat optimistisesti päivänvarjojaan ja tosiaan, aurinko käy katsomassa antaisiko loistettaan noille sinisen planeetan pilaajille hävittämässä paraikaa sitä, joka kerran vaivalla luotiin (”humans, real pest animal”, tarrra sataman nousuveden huuhtelemasa pylväässä).
Kun nyt olen nähnyt Maria Islandin, Wineglass bayn, Asbestos Rangen, Mt Amosin, The Hazardsin, kaikki nuo maisemat aaltoilevine rinneniittyineen, milloin lampaiden, milloin karjan pilkuttamina, niin en voi enkä tahdo uskoa ihmiskunnan olevan valmis tuhoamaaan tätä kaikkea . Ja kuitenkin he ovat tahtomattaan, tietämättään päivittäin nopeuttamassa lopun tuloa.
Ne jotka saarnaavat tuon hetken kerran saapuvan leimataan haihattelijoiksi. Merkit ovat kuitenkin selvät. Varoitus on annettu. Mutta tämäkin vihreä paratiisi Australian osana ei ole sekään turvassa. 50-luvun jälkeen saarella ei ole olut näin lämmintä jaksoa tammi-syyskuussa kuin nyt, niin rankkoja sateita kuin nyt. Ihmiset pukeutuvat 30+ suojakerroksen alle. Ultraviolettisäteily lisääntyy kaiken aikaa. Lehtien varoitustaulukko näyttää UV-säteilylle arvoa yli yhdeksän (kymmenen on maksimi). Australia, Yhdysvaltojen, Kiinan ja Intian kanssa ei allekirjoittanut Kioton ilmastosopimusta. Maat ovat hiljan laatineet oman ”sopimuksensa”, joka ei velvoita suoranaisesti mihinkään, vaan ”pyytää vähentämään CO2-päästöjen lisäämistä.” Selvää lienee että Mr. Bushin lähimmät neuvonantajat ovat esittäneet vaalien alla että ”tarttis tehrä jotakin” tai jos ei tehdä niin ainakin olla tekevinään. Paperi ei kuitenkaan pelasta ketään, ei edes tasmanialaisia. 
Klo 14.00 Tonyn kanssa Mt. Wellingtonille 1500 metrin korkeuteen. Ajamme tietä noin 600 metriin, josta eukalyptuspuiden viitoittamaa yhtämittaisesti nousevaa polkua. Aurinko nauraa täydellä naamalla meitä, jotka hikoilemme onnellisina polun liukkailla kivillä. Polku vie yhä ylemmäs; lopuksi poikkeamme reitiltä ja pian olemme huikaisevan kallioseinämän päällä.
Kaukana siintää meri, kaukana metsärinteiset vuoret, Hobartin rakennukset istutettuina vuorten rinteille. Juodaan teetä ja kuunnellaan hiljaisuutta.
Tuulenpoikanen tuo alempaa linnunlaulua joka muuttuu hätäileviksi varoitushuudoiksi. Muuttohaukka, kuin vuorituuli, kiitää ohitsemme. Taas kerran tällä matkalla aika pysähtyy ja näky tallentuu muistojen joukkoon.
Astelemme takaisin todeten täälläkin tulen joskus nuolleen rinteet puhtaiksi. Emopuut jättimäisinä kuolleina puurankoina ja lapset nyt vihreinä nelikymppisinä. Jokaisen pensas- ja metsäpalon aikana emopuut luovuttavat ennen kuolemaansa maaemolle miljoonia siemeniä jälkikasvunsa varmistamiseksi.
Päästään takaisin kaupunkiin ja sadesuihku pyyhkäisee yli talojen ja pudottaa vuorten eukalyptuspuiden öljyiset parfyymit nautittavaksemme. Vuorten tuoksujen sinistämä ilma kirkastuu ja illan hiipiessä se tuo kaduille raikkauden.
5.12. ma Hobart
Alkaa viimeinen täysi viikko Tasmanian sylissä. Vielä kuitenkin kymmenen päivää tätä saarta, sitten pääsaarelle, siis mantereelle, siksihän Australia luetaan.
Nyt aamupäivällä risteilyllä joella ja sen jälkeen wrapilla Salamanca-aukiolla kiiltävän teräspöydän ääressä. Olo on jotenkin outo. Huomenna Suomesta pitäisi tulla Sirkka ja Pauliina. Vuokrataan auto ja ajetaan Kettereniin, josta lautalla Bruny Islandin pohjoiskärkeen Dennis Pointiin, jossa pitäisi olla majoitus, mutta sehän on vasta huomenna…Loppupäivä olikin kävelyä kaupungissa, muutama galleriakäynti, välipala ja yritys kuvata muutakin kuin maisemia vuorten huipuilta. Päivän yllätys oli, ettei eilinen kapuaminen vuorella tuntunut jaloissa eikä varsinkaan polvessa, jota jo olin ennättänyt pelätä. Mutta asioillahan on tapana järjestyä…
Tämä artikkeli on kirjoitettu torstaina 23. helmikuuta 2006 klo 6:48 pm ja sen aiheena on Blogi. Voit seurata tähän merkintään tulevia kommentteja tilaamalla RSS 2.0-syötteen.
Voit vastata tai tehdä paluuviitteen omalta sivustoltasi.
