Jos haluat lukea aikajärjestyksessä aloita 06.02. Kuvaa klikkaamalla näet sen suurempana.
12.12 ma Hobart
Ja tänään autolla Huonvillen kautta Tahunen Huan joen vartta turistirysään nimeltään Air Walk. Muutama sata metriä pitkä osittain puiden yläpuolella kulkeva metallirakenteinen silta oli pettymys. Syystä tai toisesta olin odottanut jotakin huimempaa.
Pienet reittikävelyt pelastivat päivän: lähes 60 metriset eukalyptuspuut eivät voineet olla pysäyttämättä. Yli 200 vuotta vanhoina ne seisoivat vielä ylväänryhtisinä ulottuen lähes taivaisiin. Joidenkin runkoa peittävä karkea parkki toimii metsäpaloissa paloneristeenä.
Myöhemmin vielä käynti Esperanza-järvellä joka makaa Hartz-vuoriston sylissä juoksuttaen osan itsestään alas jonnekin suureen turkoosiin. 13.12. ti Hobart Aamuväännön jälkeen kierrokselle kaupunkiin eli kaupoissa ja kahviloissa roikkumista. Ehkä huomenna päästään luonnon syliin: tiedossa on kohtaaminen Tasmanian suurimpien puuvanhusten kanssa ja ehkäpä odotettu vesinokkaeläinkin osuu matkan varrelle? 14.12. ke Hobart Viimeistä iltaa Tasmaniassa! Ehkä yhteenvedon aika on myöhemmin. Nämä tapahtumat kuukauden ajalta ovat ja pysyvät mukanani. Ajettiin Mount Fieldin luonnonpuistoon ja minä hölmö kesävaatteet yllä, kiitos Hobartin helteen. Vuoren jumalat näyttivät voimansa lähettämällä hyytävän tuulen ja jäiset pisaransa, jolloin minulta jäi kiertämättä Dobson-järvi.
Sieltä kuitenkin kuohuville putouksille, joissa vihreääkin vihreämmät saniaispuut nousivat vedestä korkeuteen jääden kuitenkin vaatimattomiksi niin kuin kääpiö jää jättiläisen varjoon, niin pilviä kutittavat jättipuut hukuttivat vihreää tihkuvat saniaiset.
Ja entä putoukset: vaahtoavaa vettä, kohinaa kuin kaukainen veturi olisi tulossa, kosteutta huokuvat polut, yksinäisen linnun huuto, wallabin varjo kuolleiden lehtien kahinassa. Muistikuvat piirtyvät ja jäävät mieleen: on nähty taas uutta, niin koskettavaa, ettei sitä voi eikä pidä kuvata.
Käynti villieläinpuistossa oli jotenkin lohduton, jotenkin lohduttava. Tarkoituksena kuitenkin yrittää säilyttää tuleville sukupolville edes osan siitä, mitä me vielä voimme nähdä. Liekö ollut totta, mutta täällä hoitaja väitti jo 80 % Tasmanian paholaiskannasta menehtyneen! No, vielä ennen Sydneyhin lähtöä käynti Eaglehawk Neckillä, josta merelle. Kolmen tunnin keinun jälkeen mieleen painuivat matkan rantakallioiden pureskellut paarteet, lähes satametrinen seinämä tuulen ja veden muotoilemana kohosi merestä kuin goottilainen kirkko. Seinän maalaukset vain erilaisina kohokuvioina yhtä arvoituksellisina kuin kirkon reliefit.
Entä vettä syöksevä kallio? Kymmenien metrien putous suolaiseen mereen.Entä merileijonat loikoilemassa massiivisten urosten vartioidessa haaremiaan, entä nuo valkoharjaiset mainingit, entä minä, entä elämä?
