Arkisto: tammikuu 2007

Päiväkirjaotteita 30.10-15.11.06 Ecuador

lauantaina 13. tammikuuta 2007

30.10 maanantai
Aamuherätys 02.45, autolla kentälle, josta 05.20 kone Ecuadorin Quitoon. Alkoipa Quiton yläpuolella tulla olo, mihin oikein olen menossa. Kuljettaja oli vastassa ja eka käsitys kaupungin liikenteestä oli kaaosmainen mitä se olikin. Ero Bonairen ja Quiton rauhallisuuden, puhtauden ja liikenteen välillä on niin suuri, ettei mielikuvitukseni osaa sitä konkretisoida paperille.
 

Aloitetaanpa ensin faktoista. Bonairen lämpötila + 30 C, Quito + 9, liikenne B vähäistä, Q 300 000 autoa, sijainti B 5 km “keskustasta” Q miljoonakaupunki, majoitushuone B mainio, Q vaatimaton, veski B oma, Q ei huoneessa, mahani B ok, Q ei ok. Jos nyt joku käsittää tämän valitukseksi, niin omapa on ollut valintani.
 

Ylihuomenna pitäisi nähdä kummipojan, mutta yhteys tänään ei onnistunut. Huomenna olisi onnistuttava! Kävin lounaalla = alkukeitto, lihaa + munaa + limonadi ja jälkiruoka = 2 taalaa. Täällä siis rahauudistuksen jälkeen siirryttiin Bushin rahaan.
 

Vihreä aate toivottavasti leviää. Quiton molemmin puolin on vuoria ja täällä “laaksossa” = 2980 m pyörii nuo 300 000 autoa, joista 94  % bensa-autoja. Porin Linjat ilahtuisivat täkäläisestä joukkoliikenteestä, sitä nimittäin käyttää 80 % kaupungin asukkaista. Samalla tietenkin voidaan todeta tuon 20 %:n väestön aiheuttavan sietämättömiä ongelmia.
 

Alan yrittää nukkua. Ennuste on tosin huono; maha sekaisin ja liikenne jyrää yksilasisen ikkunan alapuolella hälytysajoneuvoineen ja äänimerkkeineen. Kemialliseen uneen olisi mahdollisuus, mutta katsotaan, jos sitä tarvitaan niin ehkä sitten parin tunnin kuluttua.
 

31.10 tiistai
Päivä oli ok. Yöunikin onnistui ilman kemiaa ja unta riitti vaikka laukkasinkin veskissä kymmenkunta kertaa. Aamukahvin henkevissä keskusteluissa kävi ilmi, että pöytäseuralaisena istunut Sveitsin Jasmin valitteli samoja oireita. Liekö sitten ollut jotakin vuoristotaudin oireita?
 

Ohjelma olikin enemmän hortoilua pakokaasujen joukossa. Maan lehti kertoo ongelmista kun päävoimalaitoksen vesi on huvennut uhkaavasti. Normaalijuoksutus on 120–140 M3/s ja nyt seitsemän päivän keskiarvo 33, 79M3/s!. Tietyillä paikkakunnilla on uusia määräyksiä mm. mainosvalojen käytöstä yökerhoissa ja ravintoloiden aukioloaikojen rajoittamisesta. Pitäisikö ottaa oppia Suomessa?
 

Ilokseni kielet alkavat luonnistaa paremmin vaikkakin nopeat muutokset espanja-englanti sekoittavat joskus sanoja. Puhuinpa tänään yhdelle saksalaiselle pari lausetta suomea ennen kuin hänen hämmästynyt ilmeensä kertoi jotakin olevan pielessä. Huomenaamulla onkin lähtö 09.00 kummipojan luo.
 

1.11. keskiviikko
 

 kummipojan kanssa Planin tiloissa

Muistakaamme että ensi kuukauden jälkeisen kuukauden perästä on helmikuu. Siispä käytiin tänään kummipojan luona. Vilpertti oli ujoa poikaa kun taas pikkuveljensä juoksi suoraan syliin. Taloon oli juuri tullut perheenlisäystä. Talo oli kaksikerroksinen jossa paikallisen tavan mukaan asutaan toistaiseksi yläkerrassa. Koko alue on Plan-organisaation avustuksen tulosta eli noin 70 taloutta saavat nyt vesijohdon ja kunnollisen valaistuksen; kylään on rakennettu pikisilmille päiväkoti ja käytiin myös paikallisessa koulussa jossa opetus tapahtuu ketschuan kielellä. Paikallisessa laaksossa se onkin oikeastaan ainoa puhekieli.
 

Ecuadorin ongelmat ilmastoasioissa ovat kuten muuallakin maailmassa. Cotopaxin jäätikön alareuna on nyt 300 metriä ylempänä kuin parikymmentä vuotta sitten. Samoin on tilanne muillakin lumipeitteisillä vuorilla. Paikallisessa lehdessä on ja on ollut päivittäin ilmastokysymyksiin liittyviä artikkeleja. Näihin kysymyksiin on nyt vasta herätty (näin on ikävä kyllä muuallakin maailmassa). Liekö jo liian myöhäistä? Tänäänkin näin muutamia ihmisiä kulkemassa hengityssuojaan pukeutuneena (oli niillä muutakin yllään…)
 

Iltapäivällä kuvailemassa kaupungin bussien pakokaasupäästöjä. Vielä myöhemmin katukahvilassa viereiseen pöytään tuli upea nainen miehen kanssa. Hetken kuluttua pyysi minua istumaan heidän seuraansa. Esitteli miehen sanoen hänen olevan englannin opettajansa. Pyysi sitten tältä kynän ja paperin. Kirjoitti puhelinnumeronsa, ojensi sen minulle ja pyysi soittamaan huomenna kello viisitoista. Kysyessäni syytä sanoi että silmäni ovat niin siniset?
 

2.11.torstai
Tänään on päivä ”el dia de los muertos” siis kuolleiden muistopäivä. Taitaa meillä olla pyhäin miesten päivä., mutta kynttilä haudalla on todella jotakin muuta kuin meno täällä. En silti väitä etteikö meikäläisessä ympäristössä ole syvempi tunnelma. Täällä siis ei sellaisia hautoja olekaan kuin meikäläisessä hautausmaassa. Täällä koko aluetta kiertävät erilaiset seinärakenteet, joissa on syvennykset vainajan muistolle. Rakenteessa on laattoja, joissa on vainajien nimet, joissa myös kuvia. Näihin luukkuihin ripustetaan kukkia, kortteja ja viestejä maan päältä sinne jonnekin. Pienet ristikot suojaavat viestejä, joita samalla maalattiin, pestiin ja kunnostettiin. Osa ihmisistä lauloi, suuremmilla haudoilla oli orkestereita, osalla oli eväät mukana: oltiin siis seurustelemassa vainajien kanssa. Täällä kuolema ei ole loppu, kuten ei monissa muissakaan katolisissa maissa. Vain vainajan ruumis kuolee ja katoaa, henki, la alma, jää ja menee jonnekin ja juuri tällaisena päivänä saattaa palata tervehtimään omaisiaan, Sielu jää odottamaan jälleennäkemistä ja eräänä päivänä tavataan taas. On kuin tämä uskomus on saatu äidinmaidossa, niin vahva se on esimerkiksi hostellin Angelin mielessä. Koko kuolema ei siis ole loppu, se on hetki alkaa odottaa uutta tapaamista.
 San Diegon hautausmaatasoittajia haudalla

Hautausmaa jossa kävin (San Diego) oli uskomattoman suuri. Satoja muureja, joissa kyseisiä laattoja, kymmeniä vanhoja perhehautoja, joihin voi mennä sisälle kertomaan päivien tapahtumista.
Taksi kesti lähes tunnin seitsemällä kilometrillä, huumaava seikkailu sekin istua puikkelehtivassa täpötäyteisessä liikenteessä, sadat tuoksut katujen myyntipisteistä, myyjien käheät huudot; tuolla vanhus nääntymässä kymmenien kilojen alle. Kuormitusta jakaa otsalle sidottu kapea nahkavyö, satojen hikipisaroiden kyllästämä. Aika ja taakka ovat painaneet hänen niin syvään kumarana, etten usko taakan pudottua selän enää suoristuvan.
 
Nuo lakkaamattomat ihmisvirrat kuin yksi rotu taapertavia pienikokoisia vuoristointiaaneja, ketchuaa sokeltavia vanhuksia ikään kuin odottaen pääsyä noiden luukkujen taa, Ei enää elämän tuskaa, vain antaa sielunsa levätä ja odottaa jälkeläistensä tapaamista.
 
Nuo intiaanit: miksi tunnen niin voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan. On kuin historiaa ei olisi voitu kirjoittaa ilman heitä. He ovat iättömiä, ikuisia, kuin nuo Quiton ympärillä olevat vuoret. Ei ole sydämessäni toiselle kansanryhmälle niin suurta tilaa. Heidän ihonsa kuin öljyttyä kumia, hiukset mustemmat kuin yö, silmät joissa välähtää Andien vuorten valo, värikin tihkuvaa tervaa. Heidän puheessaan puhuu vuoriston tuuli. Väräjävämpää hetkeä ei voi kokea kuin sen silmänräpäyksen jonka katsoo intiaanin silmiin. Niissä kiiluu outo hehku kuin roihuava muisto jostakin historian sivuilta.
 
Paluu hautausmaalta oli sekin oma seikkailunsa. Menin taksilla, joka lupasi odottaa tunnin. Tulin takaisin täsmälleen ja huokasin nähdessäni taksin olevan paikallaan. Eipä aikaakaan kun autoa lähestyi mies ja avasi taksin oven avaimellaan. Tämä kuljettaja oli aivan eri mies kuin joka minut oli tuonut. Kuvittelin tietenkin varkautta mutta tarina olikin seuraava: Kyseinen kuljettaja oli nähnyt ”minun ”autoni lähtevän kymmenkunta minuuttia sitten ja hän otti saman paikan. Asian selventämiseksi täytyy todeta, että Quiton kaikki taksit ovat keltaisia.
 
 No, asian selvittyä mies kysyi otanko kyydin. Kun juttu oli selvä, kysäisi hän voiko ottaa vaimonsa ja tyttärensä mukaan. Alkoi melkoinen keskustelu automatkalla. Kuljettaja oli tosi koetuksella liikennekaaoksen keskellä. Tunnelma autossa oli kovinkin hauska, mutta äkkiä naurunremahdusten jälkeen mies totesi hänessä olevan syöpä ja käyvänsä kemoterapiassa. Siksi kunto ei ole paras mahdollinen. Juttelu vähän vaimeni, kunnes vaimo sanoi hänen olevan pian vapaa ja on valmis muuttamaan Suomeen kanssani. Isännällä oli niin hauskaa, että liikenne oli unohtua. Aivan loistava kolmikko: vajaassa tunnissa olimme yhtä perhettä ja pysähtyessämme kysyivät koska taas nähdään. Vastasin: ”heti kun tulette Suomeen” ja taas valtava naurunremakka. Mitä ihmisiä täällä onkaan!
 
Tänään vihdoinkin Quiton loppuajan ohjelma eli lauantaina Mindoon pitkästä aikaa linturetkeilemään, siitä viiden päivän päästä yöksi Quitoon, sieltä Otavaloon viikoksi, yö Quitossa ja lento Panamaan.
 

3.11. perjantai
Päivä ei nyt aivan mennyt suunnitelmien mukaan. Olin kerrankin ajatellut tietyt tehtävät eli ensiksi ostaman ja hakemaan lipun aamun 07.20 linja-autoon. Kaikki kävi hienosti, sitten taksiin ja ainoaan pankkiin joka Quitossa oli auki (Tänään on Guencan vuosipäivä, se on siis täkäläinen kaupunki, ja näin maa huomasi neljän peräkkäisen vapaapäivän mahdollisuuden.) Pankki aukesi kello 10.00 joten yritin olla ajoissa siellä. Moni muukin oli ajatellut samoin ja edelläni oli jonossa ehkäpä parisataa ihmistä. Kuuman jonotuksen jälkeen minunkin vuoroni lopulta tuli. Tarkoitukseni oli vaihtaa 100 taalan setelin pienemmäksi (täkäläisissä liikkeissä ja ravintoloissa 20 taalaakin on ylivoimaisen suuri maksuväline). Tympeä virkailija totesi, että tänään vain otetaan rahaa sisään, mutta pienemmäksi ei vaihdeta! Mikään ei auttanut ja mieli mustana kysyin paikallisesta urheiluliikkeestä ostaa sukkia ja voinko maksaa satasella. ”Si” oli vastaus ja juhlan kunniaksi ostin viisi paria. Kassalla heiluttelin riemukkaana rahaani, mutta kasööri ilmoitti, ettei voi ottaa vastaan ja kehotti tulemaan sukkaostoksille iltapäivällä uudelleen. Lausahdin espanjaksi pari hienosti muotoiltua lausetta ja kruunasin puheeni muutamalla perisuomalaisella voimasanalla.
 

Päivän ohjelmaan kuului museossa käynti ja taksissa mustunut mieleni haaleni museota lähestyessäni. Harvinaisen selvää oli että museo oli suljettu juuri tuona päivänä. Ei muuta kuin taksilla vanhaan kaupunginosaan, jossa väittelyn jälkeen kaupassa maksoin satasellani pullon vettä ja kolme banaania yhteensä puoli taalaa. Kassa kyllä pyöritteli rahaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin ennen kuin sen hyväksyi. Miksi tämä vaiva? Syy oli kyllä tiedossa. Maassa liikkuu paljon väärennettyjä sadan taalan seteleitä, joten tarkkaavaisuuden ymmärtää.
 

4.11. lauantai
Aamulla se sitten tapahtui, mutta ei kuitenkaan. Flor de Vallen linja-autoasemalla rinkan ja pikkurepun kanssa. Missään vaiheessa en huomannut, ennen kuin ilmeinen varkauden yrittäjä sanoi tai näytti pikkureppuani (se oli siis selässä ja rinkka sylissä), Siihen oli ruiskautettu salsaa ja tietenkin mies oli ensimmäisenä auttamassa. Tässä välihuomautus: olin pari päivää aikaisemmin jutellut yhden itävaltalaisen tytön kanssa ja tiesin hänen tulevan samalla bussilla Mindoon. Juoksinkin ennen repun poisottamista näyttämään heille, mitä oli tapahtunut. He alkoivat avuliaina puhdistaa reppuani ja enkä tuttavuuteni takia heittänyt reppua maahan joka samalla olisi tiennyt sen menoa!. Puhdistus ei liiemmälti auttanut ainakaan hajuun ja nyt olen kuin keittiön soosin vääntäjä salsan hajun seuratessa tiiviisti mukana.
 

Aivan oikein kyseessä siis on saapumispäiväni Mindoon. 2,5 tunnin automatka täpötäydessä bussissa oli tietenkin elämys sinänsä. Mindo on paiskattu laaksoon eli ympäröi sitä muutamat satoja metriä korkeat vuoret. Ilmasto on ”puolitrooppinen”, paikka on yksi parhaista lintupaikoista koko Ecuadorissa. Illan jo hämärtyessä oli yhdellä ruokintapaikalla kymmenkunta kolibria, ainakin kolme eri lajia. Tuo TV:stä tuttu laji on luonnossa vieläkin verrattomamman tuntuinen. Siiven lyöntiä ei näy, se lentää mestarillisesti taaksepäin, sen nokka on ällistyttävän hienosti muotoutunut imemään mettä eri orkideoista, sen värit loistavat kuin eriväriset metallit. Ehkä huomenna oppaan kanssa selviävät myös eri lajit?
 
Asun täällä cabañassa tarkoittaa puurakenteista majaa yksinkertaisin ikkunoin ja ilman eristyksiä. Näköala on trooppinen, melko tiheää puustoa banaanipuineen. Ulkona soittaa kaskaiden orkesteri mukana lienee myös liskoja ja sammakoiden kuoro: tunnelmaa lisää putoilevat raskaat lehdet ja jonkun pikkujalkaisen kipittely peltikatolla.
 
Mitäkö tämä maksaa? Hinnoista on hölmöä kirjoittaa, mutta hintatasosta kertoo 2,5 tuntinen linja-autossa noin 100 km pari euroa. Tämä luukku jossa oma veski ja suihku ja aamiainen noin 11 euroa. Kaikkia kiinnostava cappuccino Quitossa alle euron, puhelut Suomeen 0,06 egeä/minuutti ja tunti netissä halvimmillaan puoli euroa..
 
5.11. sunnuntai
Aamulla 06.00 oppaan kanssa lintuja ihmettelemään. Tällä siivekkäiden värit ovat monella aivan satumaiset. Vaikka monia on vaikea nähdä tiheän lehvistön joukosta, niin löysimme (siis opas löysi) 75 eri lajia. Hänen mukaansa retki oli lähes paras, jonka hän on opastanut. Parhaiten jäi mieleen nuori Gray headed kite, pari eri korppikotkalajia. Retki kesti 4-5 tuntia ja olin kyllä tyytyväinen näkemääni. Tukaanin pikkuserkkuja oli parikin lajia, kyyhkyjä, rastaita, pääskyjä.
 
Päivällä pikkutorkut ja kylälle. Täällä siis on yksi pääkatu, jossa kaupat ovat, siitä haaraantuu huonokuntoisia ”katuja”, jotka ovat monttuja täynnä., mutta perille niitäkin pitkin pääsee.  Illan alkaessa sammuttaa päivää alkaa kaskaiden ja sammakkojen orkesteri soittaa nukkuvaa teemaansa. Kolibrien ruuaksi on asetettu hedelmiä ja ne suhahtelevat kuin nopeat hyönteiset aivan vieritse. Jossakin komentaa kukko vielä vaimojaan, kauempaa kuuluu Ecuadorin rastaan huilu kuin keväällä kotona se ensimmäinen mustarastas. Common Potoo on lopettanut päiväunensa ja lähes kellon tarkkuudella se aloittaa ruuan etsinnän mennäkseen taas 12 tunniksi päiväunilleen. Lintu saalistaa kuin kehrääjä suu apposen auki ja varmaan toivoen sinne jotakin saavansa. Kylän tai siis tämän ”kaupungin” urheilukentän valoissa pyörii tuhansia yöhyönteisiä. Ei siis näytä ruoka loppuvan tältä tipulta!
 
Päivällä tapasin taas yhden nuoren naisen, joka oli parin päivän päästä aloittamassa jossakin karjatilalla vapaaehtoistyötään palatakseen maaliskuussa kotiinsa Washingtoniin. Juttelimme kolmisen tuntia ja ilokseni hänen ideologiansa eri asioista oli kovinkin minulle mieleen. Mikä näitä tyttöjä maailmalle vetää, jotenkin olen alkanut uskoa vastoin joitakin muita, ettei kyseessä ole ollenkaan seikkailuhalu. Toki he haluavat nähdä maailmaa ja oppia sen myötä eri kulttuureista. Niin kuin aikaisemmin kirjoitin perulaisnaisesta matkalla Helsinki – Amsterdam, niin myös tämä tyttö (niin en todellakaan tullut kysyneeksi nimeä) oli kokenut jotakin vastaavaa oltuaan Paraguayssa au pairina (hän muuten väitti ettei ole koskaan kuullut termiä ”au pair”).
 

Kello on nyt 19.30 ja kaskaat ovat vaihtaneet tempoa ja aloittaneet yksitoikkoisen unilaulun. Sepä vie minut katselemaan uudelleen päivän tapahtumia ja ehkä jotakin muuta?
 

6.11. maanantai
 Mindostayksi monista

Näyttääpä olevan niin, että vuorokausirytmi on muuttunut. Tänä aamuna ennen kuutta samalla tiellä kuin eilen, mutta paljon kauemmas.. Voi sanoa tunnelman olevan erikoinen kun linnunlaulun tuntemattomuudessa kipuat vuorelle ja olet ainoa siellä. Katse alas näyttää rinteiden päällä lepäävät pehmeät pilvet, auringon lamput syttyvät ja vuorten välissä päivä venyttelee aloittaakseen taas kerran työnsä. Banaanipuut ja sademetsän omalaatuiset rungot varistelevat yön tuomaa kosteutta, ensimmäiset papukaijalaumat testaavat äänivarojaan; kuin musta paholainen korppikotka odottaa ilman lämpiämistä heittäytyäkseen siivilleen. Eletään marraskuun alkua Ecuadorin Mindossa.
 
Paluumatkalla vuorelta opas tulee vastaan kahden hollantilaisen kanssa. Tehtiin pikatreffit ja keskiviikkona sitten katsomaan paikallista omituisuutta cock of the rock, siitä sitten aikanaan lisää.. Innoissani mahdollisen linnun tapaamisesta teinkin treffit päivälle, jolloin minun pitäisi olla jo Quitossa. Soitto Villa Nancyyn ja Angel hoitaa kaiken. Unohdin myös päiväkirjani soittopaikkaan, mutta paikan tyttö oli pitänyt silmänsä auki, ja puolen tunnin kuluttua muistin palata noutamaan kirjan.
 
Netissä pari tuntia ongelmien kanssa. Lippu ostettu Quitoon, syöty jotakin ja katseltu lähes sadan kolibrin surisevia syöksyjä ruokintapaikalla. Kolibri saattaa tuoda mieleen kotimaan, kun se salamana ohittaa; sata kertaa sekunnissa lyövistä siivistä lähtevä suriseva ääni on kuin hirvikärpäsen siipien laulu syksyisessä sienimetsässä. Vain äänen voimakkuudessa on eroa ja sitä paitsi kolibri ei juuri hiuksiin laskeudu… Huomenna sitten koko päivän retki Bella Vistaan ja vähän muuallekin
 
7.11. tiistai
 Mindon oppaita
Sitä saa mitä tilaa eli 04.55 lähtö 1,5 tunnin ajomatkan päähän ja viimeiset kilometrit karjatietä, jota perunapeltokin olisi kadehtinut epätasaisuuden takia. Väliin syviä kuoppia, joissa auton pohja karahti kivelle, mutta perille trooppiseen sademetsään päästiin. Ihmemiehiä nämä oppaat; tiheimmänkin lehvistön takaa he äkkäävät linnut, jopa auton ikkunasta heidän silmänsä iskeytyvät kohteeseen.Tiellä kävellessämme en voinut välttyä yhtäläisyydeltä, mitä olen nähnyt alkuperäiskansojen metsästysmatkoilta. Samalla tavalla heidän veressään virtaa esi-isien geenien tuomat liikkeet vartaloiden kääntyilyssä, eteenpäin nojatessa ja pehmeissä askelissa.
 
Erikoinen oli ”ruokatuntimme”. Minut pantiin syömään toiseen ravintolaan ikään kuin toisen luokan kansalaisena eli jokin ihmeellinen arvostus minua kohtaan pisti vihaksi. Halusin syödä heidän kanssaan, mutta tilanne oli sen verran häkellyttävä, etten ymmärtänyt heidän peräänsä juosta.: Äimän käkenä vetelin neljän dollarin kanan kitusiini ja sitten taas menoksi toki toivoen ensi kerralla ruokapöytääni heidät seurakseni.
 
Mindoon palattiin neljältä hirveässä vesisateessa. Jo edellisen yön kestänyt sade oli pitänyt minut hereillä suurimman osan nukkumisajastani ja nyt tuntuu, että huomenna sataa taas. Tuo hereillä olo väsymistilasta huolimatta selittyy yöpaikan peltikatolla varsinkin kun eristyksiä täällä ei tunneta.
 
8.11.keskiviikko
 yksi monista
Siis aamulla kukkoa katsomaan ja kulkemaan kallioseinämällä. Aamuyösuihku tuli turhaan otettua, sillä sen verran ylämäkeä aamuhämärässä oli, että vaaterievut olivat litimärkiä. Komeat urokset rehentelivät lehvistöissä ja vain hetkeksi välähti oranssia vihreyden keskeltä. Valokuvia tulikin otettua tosi paljon erilaisista lehvistömuodostelmista…
 
Oppaan Julian kanssa käveltiin vuorelta alas. Hän oli jotenkin miellyttävin näistä oppaista ja todella innostunut linnuista. Kahvitauolla puhuttiin muutakin kuten yksin elämisen ja avioliiton eroista ja vanhenemisen mukana tuomista iloista.
Taas kerran huomasin ajattelevani länsimaisen hapatuksen saaneena. Hänen palkkionsa 25 taalaa sai minut ehdottamaan, miksei hän nosta palkkioonsa. (kävelimme yhden pihan läpi kukkoja katsomaan ja perhe veloitti seitsemän taalaa!) Hän perusteli vain, että linnut ovat hänelle tärkeitä ja tulee toimeen tälläkin palkkiolla. Pyysin anteeksi ja kerroin sen vaikeuden, mikä minulla on eli en vielä osannut ajatella niin kuin haluaisin. Mikä minä todellakaan olen häntä neuvomaan meidän typerien tapojen kanssa? En mikään!
 
Kun tuuli pyyhkäisee vuorelta sumupilvet, auetkoon minun silmäni näkemään enemmän näillä vuorilla kuin vain avautuvan maiseman! Illalla (!) kello 19.00 nukkumaan. Sitä ennen illallinen Mindon pääkadun varrella: pullo vettä, ranskalaiset kera kahden paistetun munan (kaksi taalaa) ja jo vain olin ravittu. Huomenna Quitoon 06.30 autolla.
09.11. torstai
Päivä nyt oli enemmälti matkaa Mindosta kolmisen tuntia, kaksi tuntia sähköpostin lukua, tunti pankissa rahaa vaihtamassa pienemmäksi, syömässä tunti. Nyt kello on 17.00 ja eipä taida enää tekemistä olla.
Ai niin. Ensimmäinen ostos tehty itsekkäästi itselle eli viiden taalan T-paita. Salsaa vieläkin tihkuva reppu Villa Nancyssa pesun jälkeen kuivumassa..
 
10.11. perjantai
Siis Otavaloon taksilla eli 100 kilometriä, kolme tuntia ja kahdeksan taalaa! Chukitos hostelissa 7 taalaa yö kera aamukahvin ja oman wc:n ja suihkun kanssa sekä TV vielä huoneessa. Vain kävelyä kartsalla. Vaalit tulossa ja rahamiehen Correan vaalijuna kulkee kaupungilla. Kävelystä oli todella hyötyä. Tapasin tanskalaisen naisen, joka yllytti minua syömään Hostel Esteriin, jonne alkuillasta livahdinkin.
 

Mikä paikka! Olin yksin salissa. Takassa tuli, seinät pehmeänkeltaiset, väri kuin kotimaan kantarelleilla, katto okraa, siniset massiiviset puupalkit jakamassa kattopintaa, lattia isoa kulunutta tiililaattaa, pöydät ja tuolit tummaa puuta; seinille ripoteltu muutama himmeä valo kuin vuoren taa laskeutuvan auringon viime kajo. Ja jostakin salin hämärästä leijuu tarjoilija paikalle. Taustalla soi musiikkia Andien rinteiltä. Lähes taianomainen panhuilu ja kitara rakastelemassa huoneen hämärässä.
 

Istun edelleen yksin kun ruoka tuodaan. Kuusi siivua pehmeää valkosipulin suutelemaa leipää kullankeltaisina. Punaviini saa odottaa. Pöytään on tuotu kanelilla maustettua vettä, lämmintä pehmeää. Ja pian jostakin nyttemmin sytytettyjen paksujen kynttilöiden valosta ilmestyy ruokana otavalolaiseen tapaan tehty illallinen. Pieniä empanadoja, lihakuutioita yrtitettynä vuorten antimilla, salaattiannos vyötetty avokadoviipalein. Pieni punainen ruukku halua antaa itsestään: kannen alla voimakas salsa. Iltaruoka niin kuin se oli, se oli elämys.
 

Vielä myöhemmin illalla lasisella pienessä ravintolassa. Neljä henkilöä soittamassa vuorilla syntynyttä musiikkia. Miten helppoa onkaan päästä mukaan tuohon hieman haikeaan ja sydämeen tunkeutuvaan musiikkiin!
 11.11 lauantai
 Otavalon toriavillapaitoja Otavalossajauhojaglobeliineja

Otavalossa sataa. Myyntikojuja on varmaan tuhansia. Pieni huopahattuinen väki on laskeutunut vuorilta kaupunkiin. Menossa on maan tunnetuimmat markkinat. Mitä värejä he ovatkaan taikoneet maaseudun yrteistä. Värit, lanka laamojen ja lampaiden kerran kantamaa karvaa nyt karstattuna ja kehrättynä pehmeäksi langaksi, josta pikkuruiset kädet ovat taikoneet paitoja, puseroita, laukkuja, reppuja. Satoja erilaisia seinävaatteita, ponchoja, huuhtavankirkkaita pöytäliinoja. Toinen koju pursuu valkeaa silkkiä monine kirjailuineen.
 
Hedelmä- ja vihannestorialue tarjoaa tuntemattomia yrttejä ja hedelmiä., erikoisia banaaneja, kirpeänkeltaisia sitruunoita, kasoittain ananaksia, pyöreitä arbuuseja, harmaissa säkeissä kymmeniä eri jauhoja, outoja pähkinöitä. Lihatiskeillä roikkuu ostettavaa, mikä arveluttaisi syödä. Kana sisälmyksiä myöden käytetään hyväksi. kokonainen paistettu sika makaa tiskillä: paljonko haluat? Kojujen välit ovat täytteenahdetut turisteista. ja paikallisista myyjistä, jotka useimmiten ovat vain ketschuaa puhuvaa vuorten ja laaksojen sitkeää kansaa.
 
Pysähdyn erään kojun luo kysyen lompakon hintaa. ”Viisi ja puoli taalaa.” En sano mitään, kun myyjä kiirehtii toteamaan ”viisi.” Olen edelleen vaiti. ”Señor, oletteko valmis maksamaan neljä?” Mies ottaa taskulaskimen ja näyttää luvun sekä nosta sormensa: uno neljä, dos 7, cuatro 10,5 taalaa”. Kiitän ja poistun kojusta ilman lompakkoja.
 
12.11. sunnuntai
Tänään nousu vuorelle kondoria katsomaan. Viisi kilometriä matkaa ylös kuinka korkealle nousin, sitä en osaa sanoa. Matkalla aamuauringon nauraessa pysähdyn pahaisen kuorma-auton eteen. Lavalle lastaa nuori poika isänsä avulla kymmeniä banaaniterttuja. Pyydän ostaa kolme banaania ja kysyn hintaa. Isäntä toteaa hinnan 50 sentiksi ja työntää mukaan kaksitoista banaania. Poika kipittää paljasjalkaisena mäkeä ylös vaihtorahaa hakemaan. Puhumme isän kanssa banaaniviljelyn vaikeuksista. Ystävälliset jäähyväiset kaikuvat korvissani kun alan nousta banaania massutellen vuorta ylöspäin.
 
Jokin säätiö on rakentanut vuoren kylkeen petolintujen suojeluun ja sairaiden lintujen hoitopaikan. Bamburakenteisissa kojuissa on komeita haukkoja, pari korppikotkaa ja kaiken ylväämpänä Andien komeus, inkojen kunnioittama jumallintu Andien kondori, maailman suurin lentävä lintu. Koiras, yli 20 vuotias, samassa häkissä valmiina katsottuna morsian, vielä liian nuori. Koiraan pitää odottaa vielä vuosia ennen kuin naaras on valmis jatkamaan sukua. Nyt se on vielä noenvärinen haamu uroksen rinnalla. Kerran se kuitenkin pukeutuu samanlaiseen loistavaan sulkapukuun. Aikuiset eroavat vain koiraan pään ”töyhdöstä”, jota naaras ei saa.
matkalla kotkien luo El Lechero
Matkan varrella on maaginen puu, El Lechero, joka uskomuksen mukaan antaa voimia ja rohkaisee mieltä. Puun alla lojuu pari perhekuntaa; huomaan myös yksinäisen hahmon, jonka kanssa alan jutella. Saksalainen Mayan kanssa rupatellaan vähän saksaksi, vaihdamme minulle parempaan englantiin ja kun huomaamme osaavamme espanjaa, aloitamme harjoitukset. Matka sujuu nopeasti maisemia ihaillen ja vielä kaupungissa juomme kahvit ja hyvästelemme. Kuitenkin illalla ikkunapöydässä syödessäni hän kulkee ohitse, näkee minut ja astuu sisään.
 
Ihmetyyppejä nämä yksin maailmaa ravaavat nuoret naiset. Kaikilla tuntuu olevan samanlaiset näkemykset, harrastukset ja uskomus elämään. Tämäkin vuosi sitten valmistunut lääkäri kulkenut maat ja mannut, kiinnostunut rauhallisista pikkukaupungeista tai suurten kaupunkien vanhoista osista ja valmis lähtemään lääkärit ilman rajoja toimintaan: haaveilee seuraavaksi lähtevänsä polkupyörämatkalle Uuden Seelannin ympäri.
 
13.11. maanantai
Tänään taas takaisin Quitoon ja nyt ilmeisesti viimeistä kertaa. Matka taksilla kesti pari tuntia. Sateinen Quito ja Villa Nancy toivottivat tervetulleeksi. Hostellissa rällästää nuorisolauma; jostakin minulle löydetään nukkumapaikka. Ei mitään hätää: Onhan huoneessa sentään ikkuna!, kosteus lienee yli 90 % ja petivaatteet nihkeitä. Mutta mitäpä niistä, uni tulee varmaan.
 
Illalla vielä herkullisella sopalla kera ”Pan de ajo” siis valkosipulileipää. Viereisen pöydän yksinäisen naisen kanssa (englantilainen lakimies, siis nainen). Kova tyyppi: nyt neljän kuukauden matkan toinen päivä. ja tarkoitus kiertää Etelä-Amerikan valtiot. Mukana teltta ja keittovälineet. Kiertänyt jo puoli maailmaa yksikseen kuten Otavalossa tapaamani Maya. Ja tälläkin maailmankatsomukset kovin yhteneväiset omieni kanssa. Nyt kello jo 21.30, siis unia katselemaan.
museossa1 museossa2

14.11 tiistai
Aamulla kävellen kohta järkytystä. Häpeä sanoa, että minulle nimi Guayasamin oli vain nimi sarjassa ”olenkohan kuullut joskus”. Eteläamerikkalaisista taitelijoista vain kolumbialainen Botero oli tuttu, mutta että Quitossa kymmenlapsisen perheen joukossa temmelsi 1919 syntynyt Oswaldo, se oli minulle tuntematonta. Hänen nimeään kantavan säätiön rakennuttama kompleksi makaa Bella Vistan kaupunginosan jyrkällä rinteellä. Paitsi taidetta, museossa on tuhansia esikolumbialaisia patsaita, astioita, työkaluja, koristeita aina 500 eKr. lähtien.
 

Mutta shokki iski vasta, kun astuin hänen maalaustensa eteen. Suuria voimakkaita kuvia taitavasti asennettuna ja valaistuna. Guyasaminin kuvataide on järisyttävä kannanotto väkivalta, hävitystä ja sotaa vastaan. Niin espanjan kansallissota kuin natsien hirmutyöt ovat synkkinä kuvina muistuttamassa siitä mitä me ihmiset olemme tehneet. Aikakausi toisensa jälkeen 1930 luvusta eteenpäin vyöryy sävähdyttävin maalauksin tajuntaan.
 
stun yhdessä monista saleista lähes tunnin. On vaikeaa kuvailla, mitä tunnen. Jostakin kantautuu hiljaista pianon soittoa, Olen salissa yksin tai oikeammin tunnen olevani yksi tauluun maalatuista hahmoista. On kuin katselisin taulusta näyttämötilaan ja puhuisi itselleen. Lyhyen ajan olen poissa, olen ja en ole missään. Väkivallan kuvaaminen ei ole koskaan koskettanut minua näin. On kuin aikaisemmin näkemäni esihistorialliset esineet ja nämä voimakkaat kuvat olisivat muuttamassa minua, miksi, sitä en tiedä. Koen eräänlaisen herätyksen johon liittyy ihmiselämän jalompi tarkoitus olla toiselle apuna, katsoa asioita enemmän toisen kannalta, katsoa myös luonnon kannalta., yrittää ymmärtää eriäviä mielipiteitä. Käyn kahvilla ja palan tuttujen taulujen eteen. Kaksissa kasvoissa on siniset silmät. Hätkähdyttävä näky, siinäkö olenkin?
 
Lähden sekavassa mielentilassa Hosteliin. Kokemus museossa oli outo ja se jatkuu koko iltapäivän sekavana ajatustenjuoksuna. Illalla tapaan myös ensimmäiset suomalaiset eli kolmeen viikkoon ekat sanat suomeksi. Nuori pari on matkaamassa Etelä-Amerikkaa ristiin rastiin. Vaihdamme kuulumiset ja nopeat jäähyväiset mukavasta hetkestä.
Niin viimeinen ilta Quitossa. Itse kaupunki ei paljoakaan hurmannut, kiitos lähinnä pakokaasujen löyhkän Huomenna lento Panamaan.
 
  

Sähkön hinta ja sen tuotanto

lauantaina 6. tammikuuta 2007

Pori Energia Oy:n asiakkaat alkoivat maksaa marraskuun alussa sähköstään korotettua hintaa. Perustelut varmaan kaikki muistavat: Ruotsin atomivoimaloiden reaktorien hetkittäinen sulkeminen, huono vesitilanne Pohjolassa, sähkön markkinahinta kovassa nousussa syyskuussa, merikaapelien huonot yhteydet jne.

Entä nyt? Pohjoismaiset vesivarastot ovat hyvää vauhtia täyttymässä, Viron merikaapeliyhteys toimii, Ruotsiin kaapeli saadaan kunnostettua näinä päivinä, Forsmarkin reaktorit Ruotsissa toimivat taas, raakaöljyn hinta on halvimmillaan puoleentoista vuoteen, syksyn reippaat tuulet takovat tuulienergiaa ja ehkä tärkein hinnanmuodostaja sähkön spot-hinta Nord Poolissa on laskenut 70 euron megawattituntihinnasta noin 30 euroon. Ns. futuurihinnat, jotka enteilevät tulevia hintoja, ovat laskeneet ensi vuoden toimituksille yli 30 %. Edellä olevan johdosta tuntuukin oudolta, että koko syksyn on Tahkoluodon hiilivoimalaitos syytänyt hiilidioksidipäästöjä taivaalle. Vaikka laitoksen tuotantokustannuksiin täytyy lisätä päästöoikeuksien hinta, on tuotanto niiden hinnan laskun myötä edullista.. Näin viis välitetään maailmaa ravistelevasta ilmaston lämpenemisestä. Ehkäpä eräänä syynä hiilen käyttöön on vielä Porin Sataman komea miljoonan euron joululahja kaupungille: paketin musta sisältö on pian poltettava korkomaksujen minimoimiseksi..Siis rakas Pori Energia Oy! Koska laskette sähkön hintoja ja koska alatte ottaa vakavasti ilmaston lämpenemisuhan? Viimeiset tekonne ja suunnitelmanne (turpeenpolton aloittaminen Kaanaassa) osoittavat piittaamattomuutta porilaisia ja ilmastoamme kohtaan.

TVO ja Eurajoen kh

keskiviikkona 3. tammikuuta 2007

Teollisuuden Voima Oy aikoo rakentaa uuden tien Eurajoen ydinvoimalalle. Mistään välittämättä on tielinja suunniteltu halkaisemaan Natura-verkostoon kuuluvan 55 hehtaarin yhtenäisen metsän. Todettakoon, että kyseinen alue kuuluu myös vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Vielä yhtiö on esittämässä, että suojelualueelle voitaisiin ympäristöviranomaisten kanssa yhteistyössä suunnitella aidattuja alueita ja kulkuteitä.
Irvokkaasti yhtiö esittää, että tie rakennettaisiin luontoa säästäen. Millähän taikatempulla pirstottu ikimetsä olisikaan  entisensä?
Ja mitä tekee Eurajoen kunnanhallitus? He kumartavat syvään ja esittävät valtioneuvostolle suojelualueen muuttamista TVO:n toiveiden mukaiseksi. Kyseinen kunnanhallitus toimii marionettina TVOn vetäessä naruista.
Samaisen kunnanhallituksen itsevaltaista toimintaa kuvaa Hankkilan louhosluvan uudelleen käsittely. Vaikka mm. Kuntaliitto lausunnossaan esitti luvan myöntämistä, niin kunnanhallitus katsoi yksimielisen ylimielisenä, että lupaa ei tule myöntää. Tuntematta maanomistusolosuhteita alueella veikkaan louhintatyön häiritsevän jotakin kunnanhallituksen jäsentä tai hänen hyvä veli-tuttuaan. Nyt kuitenkin lupakäsittely saanee lain määräämän päätöksen, ja louhinta voidaan aloittaa.