Arkisto: tammikuu 2008

Havanna 14.–15.11.

keskiviikkona 9. tammikuuta 2008

12.45 Mexicana- yhtiön koneen pyörät irti Meksikon Benito Juárezin kentästä ja määränpää Havannan kenttä. Kone on täynnä vilkkaasti puhuvia iloisia kuubalaisia. Koneen laskeutuessa kolmisen tuntia myöhemmin bravo-huudot ja taputukset täyttävät koneen.

Taksilla etsimään vanhasta Havannasta tilattua yöpymistä yhdestä Kuuban lukuisista Casas particulares- huoneista. Järjestelmä toimii siten, että huoneiston pitäjä maksaa valtiolle tietyn summan oikeudesta majoittaa luokseen enintään kaksi henkeä huonetta kohden. Synkeäntummat kadut illan jo pimetessä siellä täällä himmeänä kiiluvine katuvaloineen pistävät hetkeksi ajattelemaan, mihin olen tullut. Asunto kuitenkin löytyy, mutta se on varattu. Hyvä organisointi siirtää yöpaikan toiseen rakennukseen, jossa pieni ullakkohuone suihkuineen ja wc-tiloineen.

Myöhemmin illalla ensi askeleet johtavat baariin ja Kuuban erikoisuus mojito maistuu mintulta ja rommilta niin kuin sen pitääkin. Rakennusten ikkuna-aukoissa on kalterit, joihin monet nojaavat kuin olisivat vankina kotonaan, Kirkkaat valot huoneistoissa näyttävät selvästi koko kalustuksen. Useissa asunnoissa tuijotetaan televisiota. Mitäpä muutakaan tehdä?

Siellä täällä katukäytävillä istuskelee nuoria miehiä, vain silmät välähtävät ohirämisevien ikivanhojen autojen valoissa. Väliin tuntuu kuin seinillä olisi silmät, kun mustaa rakennusta vasten nojaavan tummaihoisen miehen silmissä välähtää. Polkupyörätaksit huutelevat tarjouksiaan, lämmin Kuuban alkuyö tarttuu minuun. Sitä siivittää rytmikäs musiikki, mikä tunkeutuu kadulle lukuisista pienistä kahviloista. Jossakin soittaa orkesteri, tuolla taas radio. Taidan olla jo nyt ihastunut: olen tullut erilaiseen maahan..

15.11. to

Capitolium
Capitolium
Hotelli Inglaterra
Hotelli Inglaterra
Kuuban kaaria
Kuuban kaaria
Kuubatar
Kuubatar
Mustaa terästä
Mustaa terästä
Näkymä parvekkeelta
Näkymä parvekkeelta
Pyörätaksi
Pyörätaksi
Tanssijat
Tanssijat
Tanssijat
Tanssijat
Yksi monista
Yksi monista

Aamupala majoitustilan pikkukeittiössä ja kameran kanssa ulos aurinkoiseen Havannaan. Parvekkeilla tarkkailevia ihmisiä, puistonpenkkien kaunottaria, häikäiseviä rakennuksia, likaisia julkisivuja: tätä on vanha Havanna tänään. Kävelyä, valokuvausta, istumista, kuuntelemista Plaza Viajalla kuubalaisrytmit siirtyvät vereen, musiikki tanssitti ja tahditti eri-ikäisiä nuoria. Rytmit olivat espanjalaisvaikutteista flamencoa, Kuubaan aikanaan tuotujen orjien jälkeläisten hypnoottista rummutusta, lauluja rakkaudesta ja vapauden kaipuusta, Kuuban synnyttämän rytmikavalkadin jota katselijoiden pikisilmät ja käsien laulu rytmikkäänä taputuksena lisäsivät. Ja koko tori ihmisiä tummasuklaisine ihoineen, miehillä hiusten käkkärät ilmeettöminä. Miten tuo kaikki tarttuikaan minuun! Tunsin kuuluvani joukkoon ja mukana kantamani kamera oli lähes käyttökelvoton ohivirtaavan elämän edessä. Illalla ensimmäinen Cuba Libre ja yksi mojito. Huomenna kohti uutta paikkaa kiikaroimaan suoseudun lintuja.

San Luis de la Paz 8.11-14.11

keskiviikkona 2. tammikuuta 2008

Vihdoinkin luontoon! Hurja suunnitelma kävellä Pozosiin. Vaikka matkaa on vaivaiset yhdeksän kilometriä suhteellisen vähäliikenteistä tietä pitkin, oli sekin liikaa. Maisema toisti itseään: matalaa pensaikkoa, muutamia kaktuksia, pari kuivunutta puuta: linnut puuttuivat lähes kokonaan

Seuralaisena ollut puolentoista litran pullo tyhjeni liian kepeästi kiitos täysin pilvettömältä taivaalta pistellylle auringolle ja vielä kun lakitta olin, siirryin tien oikealle laidalle ja peukku pystyyn. Yhdeksäs auto pysähtyi ja tuore isoäiti ulkoiluttamassa autollaan ensimmäistä lapsenlastaan tarjosi kyydin. Isoäiti puhui paikalliseen tapaan sekä suullaan että käsillään. Välillä oltiin tien vasemmalla kaistalla, väliin ojanpohjia hipoen toisella reunalla. Lämmin poskimoiskautus ja olin keskellä Pozosia.

katu Pozosissa temppeli Pozosissa
Katu Pozosissa Temppeli Pozosissa

Pozos oli satakunta vuotta sitten kukoistava kaupunki kiitos silloin toiminnassa olleiden kupari- ja hopeakaivosten. Niiden ehdyttyä kaupunki kutistui väkiluvultaan ja on tänään enemmän käsityöläisten ja taiteilijoiden asuttama. Nyt muistoina ovat osittain rapautuneet rakennukset, maisemaa muokanneet kaivokset ja kuluneet katukivetykset. Kaupunki on vielä vähemmän turistien kansoittama ja sen vanhan ilmeen kokee sivukatuja kävellessä.

Aloin kavuta kylän (n. 2300 asukasta) jyrkkiä katuja, Aivan uskomattoman kova valo iski hurjana silmille jota kamerakin näytti kauhistuvan ja pysytteli siksi 1/2000 nopeudella. Äskettäin saneeratussa Casa Montanassa istahdan kahville. Kaunis puutarha on hieman alempana; ystävällinen tummasilmäinen tyttö tarjoilee pöytään. Pyydän istumaan ja hän avaa minulle oman värikkään elämänsä yksityiskohdat.

Paluun ollessa enemmän tai vähemmän kiireinen kävelen tien reunaa. Täällä paikallislinja-autot pysähtyvät missä vain, pysäkkejä ei juuri ole. Katson taakseni ja näen poliisiauton lähestyvän. Peukku pystyyn ja kohta olen innokkaana matkustajana saamassa käsityksen kuljettajan elämänvaiheista. Olen iloisesti hämmästynyt huomatessani näiden ihmisten avautuvan minulle ja kuinka luonnollisesti kaikki tapahtuukaan!
Pian olen SLP:n keskustassa ja syön päivän lounaaksi katukioskista pari corditaa ajatellen mitä vatsani niistä tuumaa. Vielä pari kuppia kahvia ja iltapäivä alkaa viiletä illan jo kurkkiessa mäkisen maaston takaa.

Vielä myöhemmin palaan isäntäväen mukana Pozosiin mukavasti auton kyydissä ja menemme maistelemaan paikallisia oluita Posada de las Minakseen. Otamme yhdet, toiset, kuljettaja luovuttaa ja me kaksi jatkamme aina lempeään humalatilaan. Huomaan ilokseni espanjani parantuneen, liekö syy sitten ollut nautituissa juomissa?

9.11. pe

Almalendan puisto
Almalendan puisto

Kävelemässä aivan mahtavassa Almalendan puistossa. Aamun kosteus oli haihtumassa ja auringon säteet tunkeutuivat sumun läpi, tappoivat usvan ja iloisena levitti aurinko koko kuuman naamansa kirkontornien takaa.

Vuorella
Vuorella

Iltapäivällä lähden kipuamaan kuumuudessa jyrkähköä vuorelle vievää polkua pitkin. Sen huipulla on antenni ja siellä on tavoitteeni. Pulssin noustessa nopeammin kuin rinne vie minua eteenpäin muistan kuulleeni vuorikiipeilijä Veikko Gustafssonin yrityksestä kiivetä Mount Everestin huipulle ja 50 metriä ennen huippua kääntyneen takaisin. Nyt pienemmässä mittakaavassa teen saman ja tiedä sitten pelastinko henkeni? Vettä minulla oli tarpeeksi mukana, mutta lakitta ja ypöyksin. Päätös oli kuitenkin helppo tehdä, sillä jostakin kaktusrinteen takaa louskutteli paikalle korppi. Tuuli veti henkeä ja tiesin luonnon lähettäneen minulle viestintuojaksi korpin: ”älä mene edemmäs!”

10.11. la
Eilinen kävely vuorelle antoi paitsi ajattelemisen aihetta, niin myös syvän unen. Aamiainen oli niin meksikolainen kuin se olla voi salsan ja tacojen ryydittämänä. Valtava lasi juuri puristettua ananasmehua, munakokkelia ja papukastiketta, kuppi kellankeltaisia hedelmiä, tervanpaksuista kahvia.

Kahvilla harkitaan päivän ohjelmaa eli mennäkö San Miguel de Allendeen, jossa viitisen vuotta sitten olin ja tein päätöksen, joka vaikutti koko loppuelämääni. En siis ole halukas sinne lähtemään.

Jäämme onneksi Dolores Hidalgoon. Kaupungin puistoa hallitsee valtava puu, pistokkaasta kasvatettu, edeltäjänsä poika. Puu imee vieläkin juurillaan Cortesin ajan kyyneleitä, jolloin hän tuli, näki ja tappoi lähes koko kylän väen la Noche Tristen (surullinen yö) aikana.

Kaupunki pienestä koostaan huolimatta liittyy läheisesti Meksikon historiaan. Syyskuun 16 päivänä 1810 sikäläinen pappi Miguel Hidalgo hämmästytti kaupungin asukkaita soittamalla kirkon kelloja aikaisemmin kuin tavallisesti ja kiittäen Guadalupe- neitsyttä kirosi silloisen hallituksen ja espanjalaissyntyiset johtajat. Näin syntyi kuuluisa Grito de Dolores mitä pidetään ensimmäisenä selvänä askeleena kohti Meksikon itsenäistymistä.

Liike laajeni nopeasti Meksikon eri osiin, mutta Hidalgoa odotti tuon ajan itsenäisyystaistelijoille tyypillinen kohtalo. Hänet ammuttiin sotilaspartion toimesta 1811 heinäkuussa. Groteskina loppuna hänen päänsä irrotettiin ja lähettiin Guanajuaton kaupunkiin jossa sitä pidettiin näytillä häkissä kymmenen vuotta muiden sankarien päiden joukossa.

Nykyään Miguel Hidalgoa pidetään yhtenä huomattavimmista Meksikon historian suurmiehistä. Tätä osoittaa sekin, että erilaisia monumentteja on hänestä lähes yhtä paljon kuin Benito Juárezista (Juárez oli aikanaan kaksi kertaa presidenttinä, julisti meksikolaiset tasavertaiseksi, vastusti katolisen kirkon valtaa jne.).

Doloresin tuomiokirkko
Doloresin tuomiokirkko

Kaupungin tuomiokirkko lukuisine koristuksineen hallitsee mahtipontisuudellaan kaupungin keskustaa, Illan tummetessa sen siluetti tumman sinen maalaamaa taivasta vasten oli lähes pelottava. Oli kuin kirkon kellotornit olisivat jättimäisiä jesuiittoja, jotka uskon ruoskalla hävittivät maan kulttuuria. Mutta mikään voima ei lopeta veressä virtavaa isänmaasta imettyä uskoa. Ihmisen olemus voidaan lannistaa, hänen mieltään ei koskaan lopullisesti.

11.11 su

osa illallisvieraista
Osa illallisvieraista

Yhdeksän tunnin yöunen jälkeen kävelylle kaupunkiin ja illalla syömään San Josen pikkukaupunkiin. Mukana myös isännän uusi tyttöystävä, jonka pyöreä vatsa lupaili taas yhden uuden tulokkaan ilmestymistä. Lapsia oli paikalla kuudesta eri avioliitosta ja meno sen mukainen. Mukavaan illalliseen liittyi oppitunti tequilan nauttimisesta ja jatkot morsiamen kotona. Nukkumaan kuitenkin päästiin jo ennen puoliyötä.1

2.11 ma

almalendan puistoa
Almalendan puistoa

Tänään siis viimeinen koko päivä San Luis de la Pazissa. Yö menikin kieriskellen edellisen illan juomista ja varsinkin kahvista, Ensimmäinen aamu Meksikossa kun aurinko on pilviverhon takana. No, verho aukesi nopeasti ja pallo hehkuu jälleen.
Istun kauniin puiston siimeksessä. Varjot ja valot välähtelevät tuulen leikkiessä lehvistössä. Ajatus karkaa miettimään, mitä on jäänyt käteen pian kahdesta viikosta Meksikossa.

Meksikon hymy
Meksikon hymy

Varmasti päällimmäisenä on ihmisten lähes rajaton ystävällisyys ja paljon kuultu hokema ”mi casa es tu casa” ja hokema on muuttunut todellisuudeksi. Poikkeuksetta olen tuntenut olevani, en vieras, vaan yksi perheenjäsen tai minulle ventovieraassa talossa kuin monivuotinen ystävä. Ihmiset nauravat ja hulluttelevat: ilo elämästä on koko ajan mukana.

Koululaisia
Koululaisia

Toinen mieleenpainuva asia on pienten lasten ja nuorten vielä tyttöiässä olevien äitien uskomaton määrä. Pienen koulun portista tungeksi ulos kuin kloonattuja samankokoisia tenavia pakollisissa koulupuvuissaan. Loppua ei ollut tulla ja kiemurtelevana jonona lapset täyttivät katukäytävän lähes parin korttelin matkalta.

13.11 ti
”Mistä seikkailu alkoi, sitä tiedetä ei”. Lähes näillä sanoilla alkoi aikanaan Paul Ankan laulu, ja nyt minun aamuni. Niin, minun piti ennättää Queretaron bussiasemalle aamuksi 05.30 ehtiäkseni Meksiko Citystä Kuubaan lähtevään koneeseen, mutta kuljettajan kanssa rupattelimme niitä näitä ja äkkiä tajusin olevamme myöhässä. Vielä ajoimme liittymän ohi ja moottoritietä sitten aivan väärään suuntaan monia kilometrejä ennen kuin saimme käännyttyä takaisin. Linja-autoasemalle saavuimme 06.12 ja seuraava auto lähti 06.15…

Kentälle sentään ehdin ajoissa ja lennon pitäisi lähteä 12.30 mutta ajatukset olivat vielä edellisen päivän heikosti nukutun yön tapahtumissa. En voi olla aivan kokonaan ajattelematta asiaa, mutta Suomessa vien varmasti koko minäni tutkittavaksi.
Kone varmaan lähtee aikanaan…