Klikkaa kuvaa nähdäksesi suuremman version.
8.12.la
Aamu oli iltaa viisaampi ja siksi seuraamaan markkinoiden sähläystä. Miten kuvata tavaramäärää kun kaikkea näyttää olevan liikaa. Maalaistorilla pienet ihmisnyytit torkkuivat vähäisten vihanneskasojensa äärellä, kellä sipulia, kellä salaattia, kellä juureksia. Värikkäät pitkänokkaiset linja-autot puhisivat ja pärisivät sylkien peräpäästään mustatukkaista lyhytkasvuista ihmisjoukkoa: Guatemalan tuliperäisten vuorten terveiset niille harvoille turisteille, jotka tänne markkinoiden nieluun olivat uskaltautuneet.
Erilleen sijoitetut artesania-liikkeet pursuivat laukkuja, puisia naamareita, väriloistossaan hehkuvia kankaita, pöytäliinoja, puseroita, kirkuvan värisiä hameita, kaikki tietenkin myyjien mukaan käsin tehtyjä.
Käytävällä maalauksellinen nainen kutomassa omalaatuisilla kangaspuillaan pöytäliinaa. Kasvot viiruiset, silmien tummuus hehkuu lämpöä, ne ovat kuin pienet laavan tummuttamat tulivuoret. Silmien säihke pysyy ja jokin vaikeasti ymmärrettävä yhteys ja lämpö siirtyy hänestä minuun. On kuin hän olisi lähettänyt vulkaaniset terveiset hehkumaan sisälleni. Voisinpa jakaa hänen lämpöään eteenpäin!
Illalla keskuspuistossa soittaa paikallinen sinfoniaorkesteri joululauluja ja pala nousee nieluun väkisin Adamin “oi jouluyö” sävelten espanjankielisten sanojen täyttäessä koko puiston ja sen myötä minun sisimpäni. Miltähän tuntuu muutaman päivän kuluttua kuulla saman laulun Suomen pimeässä?
9.12.su
Kello viisi aamulla herätys ja myöhemmin hurjaa kyytiä kohti tulivuoria päämääränä kiivetä aina hehkuun saakka. Jyrkkä vuorenrinne ei antanut anteeksi heikkokuntoisimmille, mutta järjestäjien hevoset auttoivat. Itse hikoilin sen pari litraa mitä matkalla join.
Itse vuori Pacaya on lähes ainoa toimiva tulivuori Guatemalassa. Viimeinen purkaus oli pari kuukautta sitten, toinen suurempi 15 kuukautta. Ryhmämme asteli pitkin mustaa laavaa kohti punaisena hehkuvaa pätsiä. Hetken pysähdys ja tossujen pohjat kuumenivat heti. Irrallinen laavakuona oli kuin laakeri jalan alla ja pieni kompastuminen, jolloin kameran objektiivin suojus putosi sopivasti punertavana hehkuvaan kitaan. Vuori oli ateriansa saanut, liekö ollut myös sen ansainnut?
Paluumatka rinnettä alas oli, kuten olin odottanut, ylösmenoa vaikeampi. Varpaat törmäsivät väkisin tossujen kärkiin ja pari rakkoa ja hiertymää kertoi sopimattomista jalkineista. Päätin rangaista suhteellisen uusia kenkiäni ja jätän ne Guatemalaan kaipaamaan Yyterin hiekan kosketusta ja Kallon rantakiviä.
Näkymät vuoren rinteiltä jäävät kertomatta muutaman korkeamman tulivuoren pysäyttäessä kynän. Varsinkin se yksi, joka pölläytti kauempana sisuksistaan höyrypilviä.
10.12.ma
Tänään viimeistä koko päivää Guatemalassa. Eilinen päivä varmisti menon mars-mars vauhtia hierontaan. Mielenkiintoinen kokemus, kun riittävän roteva naisihminen aloitti jalkapohjista, venytti varpaan kerrallaan, nousi jalkaa ylöspäin ja työnsi kätensä arasti reisien juureen. Puristeli ja litisteli, siirtyi vatsan alueelle ja painoi rivakasti kätensä vyötärön renkaaseen, sieltä rintojen kautta kaulan etuosaan, solisluun kuoppiin, rasvasi välillä kätensä ja väänteli vuoronperään käsivarsia ja naaman lihaksia, tarrasi kuin punkki päänahkaan ja repeli vähäisiä hiuksiani.
Käännös ja sama ohjelma alkoi selkäpuolelta. Reisien lihaksisto kertoi eilisestä kiipeämisestä ja niskan seutu ties mistä. Lopuksi alkoi hervoton lätkintä pitkin kehoani. Huoneen kiviseinistä lätkintä moninkertaistui ja kaiku kertoi kadulle: hei täällä hierotaan!
Loppupäivä hätäisillä ostoksilla ajatuksena tuo hölmöys ”mun täytyy ostaa sille ja sille jotakin.” Mitäpä jos se ja se onkin tyytyväinen pelkästä paluustani?
11.12 ti
Nyt Guatemalan lentokentällä lähtöä odottelemassa. On lian vaikeaa vetää tässä tilanteessa yhteen Guatemalan tapahtumia, liekö se edes tarpeellista. Katsotaan tilannetta Meksikossa, jonne kone lähtee parin tunnin kuluttua.
Kello 14.45 istumassa Mexico Cityn kentällä. Huone varattu hotellista (!) yöksi. Paikallinen lentokenttäruokailu (tapahtui toki ravintolassa) oli kohteliaasti sanottuna vaatimaton mutta hintava. Huomenna siis puolipäivän jälkeen kohti kotimaata. Vaikea ratkaisu tehtävä silloin: otanko kemiallisen unen?
12.12. ke
Istumassa Iberian lennolla kohti Espanjaa. Lennetty Meksikosta tunnin. Saakohan täältä ja koska ruokaa? Viime hetken typerä hankinta lentokentältä T-paita, ja kun minulla ei niitä jo tarpeeksi olisi. Koskahan sitä viisastuu?
Nyt lennetty yli viisi tuntia eli ollaan puolivälissä. Unta ei löydy ja ajatukset ovat kotona, Meksikossa, Kuubassa, Guatemalassa. Miksi haluan kulkea näissä maissa, olisiko kyseessä ihmisten ystävällisyys ja välittömyys ja se, että auttavasti pystyn heidän kanssaan keskustelemaan? Lapsuudenkotini suurista aarteista on ollut apua matkoillani ja antanut unohtumattomia muistoja.
Epilogi
Isäni oli innokas kirjojen ystävä. Tuolloin neljäkymmentäviisi vuotta sitten olin kevättalvipakkasten aikana polkupyörällä jäitä pitkin Luvian Säpissä. Isäni oli sujauttanut reppuuni ”Parnasso- kirjallisuuslehden, jossa oli Kirsi Kunnaksen suomentamana Federico Garcia Lorcan runo ”uskoton nainen”. Opin sen pian ulkoa (yksi yö, jolloin hammassäryn vuoksi en voinut nukkua) ja nuoressa päässäni heräsi halu lukea enemmän hänen runojaan. Voitin rahapelistä muutaman markan ja kiirehdin isältä pyytämään lisää rahaa ostaakseni Lorcan juuri suomennetun runokirjan. Kirjassa oli myös malliksi muutama säe espanjaa ja kuvittelin yhtenä päivänä voivan lukea ja jopa ymmärtää alkukielellä hänen runojaan.
Miten minut pysäyttivät nuo sanat, jotka suomentamisen jälkeen osoittautuivat niin surrealistisiksi, etten niitä suomeksikaan ymmärtänyt, Mutta pelkkä espanjankielinen teksti vangitsi minut:
¡Oh granada abierta! Que eres
una llama sobre el árbol,
hermana en carne de Venus,
risa del huerto oredo.
Te cercan las mariposas
creyéndote sol parado,
y por miedo de quemarse
huyen de ti los gusanos.
Seuraava askel oli Linguaphonen nauhurikurssi, joka kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen pian jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Elämä kuitenkin jatkui kulkuaan ja vuosien kuluttua totesin olevani yksin. Kaipasin jotakin uutta tekemistä ja sattuma astui elämääni.
Vihdissä, jossa silloin asuin, alkoi espanjankielen alkeiskurssi, siispä sinne! Ihanan opettajan innostavat sanat alkoivat painua mieleen ja tietyt tapahtumat johtivat tarpeeseen oppia edesauttavasti myös puhumaan espanjaa.
Nyt tälläkin matkalla olen saanut ja halunnut puhua vaikkapa tupakkaviljelijän kanssa koko tarinan siemenestä sikariksi tai guatemalalaisen hautausmaalla itselleen ja perheelleen hautamausoleumin rakentajan kanssa. Tarkka kuvaus vainajan ja hautausvaiheiden eri tapahtumista pysäytti taas kerran ajattelemaan näiden ihmisten suhdetta kuolemaan. Miten erilainen se onkaan meidän kulttuuriimme verrattuna!
