klikkaa kuvaa
4.12. to
Tänään sitten jätin kaupungin. Aamiainen ehkäpä kaupungin paras (4,5 euroa) ja linja-autolla Dolores Hidalgoon, josta Karem ja Bruno minut noutivat. San Luis de La Pazissa perillä vasta kello 18.00. Jo matkalla selvisi, että suunniteltu matka monarkkiperhosten talvehtimisalueelle siirtyy yhdellä päivällä, kiitos Martinin työmuutoksen. San Luis de La Pazissa lämpötila kolme astetta ja kova pureva tuuli. Yö levotonta piehtarointia (niin kuin useimmat yöni), vaikka autossa nukuinkin (auto = Brunon Ferrari-mallinen sänky).
5.12. pe
Aamukahvilla soi Martinin puhelin, ja työnantajansa ilmoitti viikonvaihteen olevan hänelle työaikaa eli monarkit jäävät näkemättä. Karem ei arvaa lähteä ajamaan satoja kilometrejä ja minua ei auton rattiin juuri kiinnosta istua ei edes Suomessa puhumattakaan Meksikossa! Miksi osasinkaan eilen Suomeen lähettämäni meilin perään perhosista kirjoittaessani liittää kysymysmerkin? Mitä nyt sitten? Käymme läheisissä pikkukylissä ja – kaupungeissa? Juuri nyt haluaisin olla jo koneessa Frankfurtin ja Helsingin välillä, mutta se herkku on vielä viikon päässä. No, kuitenkin melko lähellä, joten tapetaan aikaa.
Ajantapon paras hetki olikin ruokailu Pozosissa eli täytettyjä chilejä kasvisten ja kanan kera. Mukana ruokailemassa myös siskokset lapsineen.
Illalla keskustassa katsomassa kulkuetta. Koko viikon kestävä juhliminen huipentuu 12.12.olevaan neitsyt Guadalupen ”syntymäpäivään”, jolloin miljoonat meksikolaiset suuntaavat vapaapäivänään kirkkoihin ja kaduille seuraamaan loputtomia kulkueita, jotka tanssivat alkuperäisväestön aikanaan synnyttämien rytmien tahdissa rumpujen ja trumpettien säestämänä. Osa kulkueesta on pukeutunut vähäisiin lannevaatteisiin: keihäät ja kilvet käsissään he etenevät täsmälleen vanhan riitin mukaisesti. Joukon jatkeena kannetaan eri yritysten kylttejä ja mukaan määrätyt työntekijät kulkevat koko matkan tanssijoiden perässä. Näin osoitetaan kunnioitusta Guadelupelle, jotta ensi vuosi myös olisi suosiollinen
6.12. la itsenäisyyspäivä.
Kotimaassa lienee juhlat parhaimmillaan: omaani vietin San Agustin- nimisellä maatilalla Don Carloksen ja Erin kanssa eli syötiin, juotiin, puhuttiin ja käveltiin. Tilaisuuden oli järjestänyt paikallinen Crece-järjestö, jonkinlainen hyväntekeväisyysorganisaatio. Tilaisuus ”huipentui” uuvuttavaan iltakokoukseen, jossa suunniteltiin uutta ja pohdittiin mennyttä vuotta. Kokouspaikkana oli pieni katos, jonne tietenkin oli vedetty tietokonetta varten sähköt. Tuhat sivua tekstiä valkokankaalla (ainakin minun mielestäni). Puoli yhdeksältä iltamyöhään lähtö kaupunkiin.
Ennen kokouksen loppua livahdin katoksesta kiikaroimaan taivaankannen samettipohjalla roikkuvia tähtiä ihmetellen Jupiterin ja Venuksen läheisyyttä avaruuden syvyydessä. Vasta 01.00 nukkumaan tosikylmään sänkyyn, ja kun Karem oli unohtanut hakea pyykin pesulasta, nukuin lähes ulkovaatteissa levottoman yön.
7.12. su
Mitä eilen tapahtuikaan? Tapoin aikaa tässä pikkukaupungissa (kirjoitan tätä 8.12.). No, yhden ainakin osasin päättää eli huomenna lähtisin Queretaroon, josta vain tunnin matka Tequisquiapaniin. Kerroin talon väelle suunnitelmista ja minua muistutettiin että olin käynyt siellä viime vuonna. Mistä noita kirjainhirviöitä voi muistaa… No, eipä mitään hätää: menen Queretarosta Guanajuatoon! Isäntä valisti minua menevänsä seuraavana päivänä Guanajuatoon autollaan, joten por favor, jos kyyti kelpaa ja vielä takaisin pääsisi samana päivänä. Ei ollut vaikeuksia hyväksyä tarjousta ja hyvin nukutun yön jälkeen (puhtaat vaatteet!?) yön jälkeen menoksi!
8.1. ma
Autolla Martinin kanssa lähes Guanajuatoon, kunnes pälkähti päähäni mennä katsomaan 20 metristä Kristus-patsasta. Jäin matkalla pois kyydistä ja taksilla Jeesusta katsomaan siis patsasta pölyisen tien takana. Vuorella sojottava patsas näkyi jo kauas ja historia tietää kertoa patsaan olevan jo toinen, edellinen kun räjäytettiin muutamien ahkerien henkilöiden toimesta. Patsas on Rio de Janeiron Kristus-patsaan kopio, mutta tämä kolossaalinen Kristus on metallia. Yksistään pää painaa kolmisen tonnia ja on kolme metriä korkea..
Patsas on sijoitettu lähes pilkulleen Meksikon keskipisteeseen ja siksi tämä Meksikon sydän on tuhansien pyhiinvaeltajien toivioretken päätepiste. Osa heistä raahautuu viimeiset kymmenet metrit polvillaan patsaan alla olevaan kappeliin.
Paikalta lähdin samalla taksilla Guanajuatoon, jossa kävin muumioiden museossa. Lipunmyyjätytöillä taisivat pikkarit kastua, kun pyysin heiltä varmistusta, etten joudu näytille kaltaisteni joukkoon. Ainakin näyttelyhallin käytävä raikui pitkään heidän nauruistaan.
Muumiot ovat kotoisin eräältä hautausmaalta vuosina 1896–1958. Tällöin astui voimaan paikallinen laki, joka velvoitti maksamaan hautapaikasta tietyn summan. Osa vainajista oli muumioitunut, syystä, josta vieläkään ei olla täysin varmoja. Näitä muumioituneita vainajia alettiin sitten näytellä yleisölle.
Vainajathan pannaan monesti eräänlaisiin ”kerrostalomaisiin” hautakammioihin (kuva Espanjasta), joissa nämä tietyn ajan kuluttua bakteerien vaikutuksesta häviävät niin, että vain luut jäävät jäljelle.
Täällä kuitenkin eräät vanhatkin vainajat muumioituivat. Selitykseksi on esitetty mm. kuivaa vuoristoilmastoa ja sikäläistä maaperää. Kuitenkaan ilmiötä ei tapahdu kaikille kuolleille.
Muumiot ovat siinä kunnossa kun ne on museoon tuotu. Osalla on vaatteet yllä, osalla vai kengät. Joukossa on niin naisia kuin lapsiakin. Hieman groteski ympäristö on synnyttänyt monenmoisia tarinoita muumioista. Niinpä vuoden 1958 jälkeen tuoduista muumioista ei enää annetta julkisuuteen mitään tietoa
Kaikkiaan yksinkulku lukuisten muumioiden ohi antoi ajattelemisen aihetta. Kerran hekin, ainakin osa, kulkivat, rakastivat, hengittivät, niin kuin mekin. Ja nyt kuivuneina rankoina, suut auki, hampaita joillakin, silmäaukkojen kohdalla vielä tupot. Jotenkin tuo näky oli enemmän rauhoittava kuin pelottava. Mieleen tuli vain olo, että minua ei muumioida eikä lahoteta maan mullissa. Palan toivottavasti iloisesti krematorion liekkien hyväilyssä ja sielupahaseni lähtee tuulen teille tapamaan lintujani ja vielä kun tuhkani sihisten uppoaa Merikarvian Souskerin rantavesiin, jonne kerran valutin koirani tuhkan silloin tapaan taas hänet lapinkoirani Topin, tuon kippurahännän ja olemme taas yhdessä.
Kun tätä pohdin, tajuan lähestyväni sitä ikää jolloin keskimäärin suomalainen mies kuolee. Muistini mukaan siihen on 7-8 vuotta eli taaksepäin ajateltuna siis tämän vuosituhannen alkuun. Siitähän ei ole kuin hetki! Olenko sitten keskiarvo vai mihin suuntaan, sitä en lähde arvailemaan: kukin vuorollaan täältä lähtee.
Illalla Martinin ja Karemin kanssa hauska illallinen hyvien viinien kera.
9.12. ti
Aamulla vihdoin päätös lähteä täältä Queretaroon. Irma on matkustanut viisumia hakemaan pääkaupungista, olen siis ilmeisesti hänen lastensa kanssa kolmen. Ruth pistäytyi toimistossa hyvästelemässä, samoin eilen Erin kanssa lämpimät jäähyväiset. Vieläkö näen heidät joskus? Kieltäydyn ajattelemasta hyvästien olleen viimeiset, mutta el tiempo pasa…
Päivä menikin lähtöä odotellessa, kunnes Karem ja Bruno heittivät minut perille, jossa minulla oli selitysten paikka yli viikon vanhasta sekoilustani. Illalla vielä ihmettelemässä kaupunkia ja superia.
10.12. ke
Aamiaisen jälkeen etsimään terminaalia, josta linja-autolla Tekikseen eli Tequisquiapaniin. Kävin siellä toki viime vuonna, muuta Lonely Planetin kertoma Santuario de Aves Migratorios La Palapa oli jäänyt näkemättä. Paikka on vuorilta valuvien vesien keruuseen tarkoitettu eräänlainen kaktusmaisemalla ympäröity järvipahanen
Lintuja tosiaan oli suunnattomasti. Tosin en löytänyt kuin 30 eri lajia, mutta määrä korvasi laadun. Varsinkin vesilintuja oli suunnattomasti. Vielä kun ympärillä olivat korkeahkot mäennyppylät, niin tuhansien vesilintujen siipiparit saivat aikaan omalaatuisen kohinan, joka muistutti, niin mitä? Niin uusi se minulle oli, etten osannut sitä yhdistää mihinkään.
Matka Queretarosta kesti tunnin ja hinta kohosi 34 pesoon eli kahteen euroon. Nyt kellon ollessa täällä 14.00 ruoka syöty ja lähden kävelemään tätä pikkukaupunkia ristiin rastiin, mitäpä muutakaan. Illansuussa takaisin odottelemaan uutta päivää.
11.12. to
Ruthin kyydissä vaihteeksi melkein San Luis de La Paziin eli hänen kotiinsa pölyisten teiden kautta syömään sipulikettoa ja tortilloja. Hänen vanhempiensa pitämä kauppa oli uskomaton löytö ”erämaassa”, Eipä juuri ollut tuotetta, mitä sieltä ei olisi löytänyt. Ihmettelin vain kuinka paljon tavaraa siirtyi ilman maksua paikallisten taskuihin.
Ruthin oma kauppa oli vieläkin syvemmällä maaseudulla. Vaan oli sielläkin kyläpahanen ja siisti kauppaliike. Vaeltelin alueen kaktuspensaikoissa josta sentään löytyi 13 eri lintulajia. Illalla palasin hänen veljensä kanssa takaisin Queretaroon.
12.12. pe
On La Virgen Guadalupen päivä. Tarina alkaa vuonna 1531 jolloin Juan Diegolle ilmestyi lähellä nykyistä pääkaupunkia mustaihoinen nainen kutsuen Diegoa pojakseen. Hahmo selitti olevansa Maria, Jeesuksen äiti ja kertoi toiveenaan olevan kirkkorakennuksen läheisen Tepeyacin kukkulalle. Hän pyysi Diegoa viemään viestin piispa Zumarragalle.
Diego onnistui saamaan audienssin piispan luo, mutta tämä ei uskonut häntä, vaan vaati todisteita näystä. Juan Diego vältteli useita päiviä paikkaa, jossa oli tavannut Marian, mutta 12.12.hakiessaan apua sairaalle sedälleen hän tapasi uudelleen Marian selittäen tälle piispan vaatimuksen todisteista.
Maria ojensi hänelle hedelmättömästä maasta poimimansa ruusut, jotka Diego toimitti piispalle. Ruusuja ojentaessaan Diegon viitasta muodostui kaikkien hämmästykseksi täydellinen La Virgen Morena (tumma neitsyt), ja piispa määräsikin kirkon rakennettavaksi. Myöhemmin myös Juan Diego julistettiin pyhimykseksi..
Istun Queretaron Hidalgon puistossa katsellen ohikulkevia ihmisiä, on viimeinen koko päiväni Meksikossa, huomenna siis Suomeen.. Mitä kaikkea täällä olen kohdannutkaan, niin kokonaisuutena kuitenkin nämä tummasilmät ovat vaikuttaneet melkein eniten. ”Melkein” siksi, että ensin on Machu Picchu, sitten Ecuadorin Quilotoa, sitten Perun Pisac ja sitten nämä ihmiset niin meksikolaisia kuin olla voivat. Aurinko kuumottaa, kotimaassa odottaa erilainen sää, mutta se on minun kotimaani räntäsateineen ja pimeyksineen. Tänään on kolmas päivä, kun odotan lähtöä Queretaron vanhassa kaupunginosassa. Käyn parissa kirkossa, käyn ihmismassojen joukossa suuressa tavaratalossa jossa Adamsin oi jouluyö pysäyttää kuten vuosi sitten Guatemalan Antiquan kaupungissa tai sitä ennen Cancunin pikkukaupassa. Vielä on ilta edessä ja sitten!
13.12. la
Eilen iltapäivällä se alkoi johonkin aikaan, jatkui yön ja jatkuu nyt lentoasemalla 16.30. siis nuha eli kirkasta nestettä litrakaupalla. Tarkkana joudun olemaan kun mitään en edes huomaa ennen kuin tippa on pöydällä. Lääkevarastoni ei ollut valmistautunut tähän ja niinpä kahvilan servietit uhkaavat loppua.
Lentokoneessa koin vielä kauhun hetkiä. Saksalaisella tarkkuudella lentoemäntä huomasi nuhaisen oloni ja kysäisi vointiani. Erehdyin sanomaan, että vain nuhainen olo ja ehkä vähän kuumetta. No, tämä kuume-sana sai kuumeisen liikehdinnän koneen käytävällä ja useampi lentoemäntä juoksi kysymässä vointiani ja toteamassa, että minun pitää jäädä Meksikoon. Episodi ja kauhunoloni loppuivat vasta kun suuhuni lykätty kuumemittari ei ollut liikaa punaisella, ja nyt tätä päätöstä odottanut kone rullasi lähtöradalle.
Epilogi
Tämä teksti on lähes kokonaan kirjoitettu matkalla, En ole siihen poistoja tehnyt, vaikka itseäkin hirvittää valittamiseni pienestä kurkkukivusta ja kuumeenpoikasesta, mutta kuten minua viisaampi on joskus sanonut: ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin”.
