14.11. pe
Oho, vuorokausi vaihtui ja niin maakin. Nyt Perussa paikallista aikaa 02.30 Liman kentällä odottamassa Cuzcon lentoa. Aikataulun mukaan kone lähtee 05.40, joten miten kuluttaa kolme tuntia? Vaikealta tuntuu, mutta mitäpä ei ihminen tekisi, jos mahdollisena lopputuloksena on käynti Machu Picchulla?
Jo koneen ikkunasta selviää vuorten jylhyys ja laskeutuminen niiden syliin Cuzcon kentälle on väsymyksestä huolimatta huokausten arvoinen. Sovittu kyyti on odottamassa ja jo menomatkalla hotelliin käyn ostamassa liput maanantaiksi Aquas Calientes nimiseen pikkukylään eli Machu Picchun juurelle. Matka tulee taittumaan junalla ja paikasta hurmioituneena varasin myös yön sieltä ollakseni riittävän lähinnä unelmieni vuorta tiistaina. Nähdä auringonnousu, nähdä vuorten varjot, niiden karuus, miten jo odotakaan tapaamista!
Päivä kului kymmenen minuutin nukkumisen jälkeen (olihan edellisestä unesta jo yli vuorokauden) kaupunkia katsellen. Cuzco on häikäisevän kaunis vanha kaupunki hienoine toreineen. Miinuspuolelle sen viehättävyyttä vievät ahtaat katukäytävät satoine turisteineen ja paikallinen liikenne. Nämä autot eivät varmaan Suomen katsastusta läpäisisi.
Katujen varret ovat täälläkin väsymykseen saakka täynnä erilaisia puoteja ja pikkuravintoloita, värikkäitä basaareja, hieromalaitoksia. Hotelli on sopivasti korkealla vuoren rinteellä, joten kuntoliikuntaa ja hyvää harjoitusta tuleviin päiviin sen sijainti tarjoaa. Cuszo on yli kolmen kilometrin korkeudessa, joten kapuaminen on jonkin verran verkkaista.
15.11. la
Hyvän aamupalan jälkeen kiipeämään ylös vuorelle eli ihailemaan arkeologista kauneutta ylhäällä paikassa nimeltään Saqsaywaman. Ääntäminen paikallisella murteella muistuttaa kovasti paljon englannin kielestä kenties tuttua ”satisfied woman”- termiä. Hengästyttävä kävely, hengästyttävät maisemat! Paikalla kolossaalisia raunioita sinne 1451–1508 rakennetuista komplekseista kuten temppeleitä, taloja, katedraali. Suurimmat kivet painavat 70 tonnia ja kaikki palat on leikattu millimetritarkasti toisiinsa sopiviksi ilman minkäänlaista saumauslaastia.
Vuoren korkeimmalla kohdalla aivan kuin nimi sanoo, purjehti ylitseni suuri haukka, lähes kotkamainen kuin muistuttaen paikan pyhyydestä. Olin alttarin luona kun tämä inka-henki saapui ja kaarteli ylläni ja nousi ilmavirrassa taivaan korkeuksiin. Näitä tapaamisia on ollut matkoillani useita enkä usko niiden olevan vain pelkkää sattumaa. Ehkäpä olin juuri tavannut toisen perustajan Wayna Qhapaqin nyt uljaana haukkana tarkastamassa ovatko kivet kohdallaan, vieläkö paikalla kulkevat nostavat tuulet, vieläkö alttarin ikikivet osittavat oikeaan suuntaan.
16.11 su
Pucapucara – Tambomamachay – Pisac – Urubamba – Ollantaytambo – Chincheros. Nimet täynnä mystiikkaa, ketshuakielisiä sanoja, jotka monimutkikkuudessaan muuttuvat lähes runoudeksi. Aivan ällistyttävä sukellus ketsuakielisen(kin) oppaan seurassa Pisacin vuoripoluille rauniolta toiselle. Raskaita nousuja inkojen jalanjäljissä milloin kuulemassa tuhansista haudoista kallioiden ikisylissä, milloin toteamassa inkojen taitoja liittää kivet toisiinsa ilman laastiaineita.
Pisacin kapuilu oli todellinen kulttuurisukellus inkojen elämään. Muut inkojen jättämät jäljet tämän maan ja koko maailman historiaan vain vahvistivat käsitystäni mitä meidän pitäisi tehdä. Espanjalaisten tehokkaat hävitystoiminnat Amerikan löytämisen jälkeen ovat yksi vaihe sitä väkivaltaa ja hävitystä, jota maailma päivä päivältä jatkaa. Ja jos valloitukset ovat osittain vähentyneet unohtamatta amerikkalaisten jatkuvaa tarvetta uhota maailman rauhaa milloin milläkin verukkeella, niin nyt hävitämme paraikaa ympäristöämme.
Markkinat Urubambassa, illan viime käynti tummuvassa Chincherossa maiseman värjäytyessä sineen, yön ovi jo auki astua…
