klikkaa kuvaa
17.11.ma
Aamuyöllä herätys ja reppuun vähäiset tavarat, rautatien pääteasemaa etsimään ja neljän tunnin junamatka kohti Aquas Calientesia alkoi. Itse matkalta olin odottanut enemmän lähinnä kai näkymiä ja maisemia, mutta pienet junaikkunat ja junan puikkelointi vuorten välissä estivät paremmat näyt.
Aquas Calientes on pikkukylä mahtavien vuorten syleilyssä ja on lähtöpiste sinne kaikkein pyhimpään eli Machu Picchulle. Paikka on kuuma ja kostea: myös ensimmäiset hyönteisten puremat iskivät vasta täällä. Jostakin syystä olin kuvitellut paikan olevan tuulen syömien vuorten uumenissa.
Päiväkävelyn suuntasin pauhaavan kosken äärelle. Paikalla piti olla oikea vesiputous, mutta kuiva talvi ei ollut lahjojaan liikaa suonut, Retkeltä kuitenkin suoraan kanaa ahmimaan lounaaksi ja vielä illalliseksi melkoinen määrä punaviiniä valojen jo palaessa kylän pääkadulla.
18.11 ti
Aamulla sadetta ennustavien tietojen saattelemana kohti autoasemaa, josta oli yhtenäinen kuljetus (14 taalaa) Machu Picchulle. Jo kiemurtelevan tien varrella työntyivät vuorten taivasta hipovat huiput. Kostea yö oli laskenut tuliaisensa vuorten rinteille ja nyt lähes pystysuorat seinämät synnyttivät pehmeitä pilvipalloja kohdustaan.
Tieltä oli monesti satoja metrejä pudotusta eikä automatkan turvallisuutta mitenkään lisännyt liukas mutainen tien pinta eikä vastaantulevat jo kuormansa huipulle vieneet toiset autot.
Sisään meno pienestä portista, muutama sata metriä ja ensi silmäys alas: siinä loisti inkojen lahja nykyihmiselle. Mitenkään liioittelematta voin sanoa unohtaneeni hengittää hetkeksi. Koko hyvin säilynyt ja osittain entistetty inkojen asuinpaikka kymmenine tiivisti rakennettuine kiviasuntoineen. Tämä oli hetki jonka ensi kerran olin toivonut kokevani 17 vuotta sitten ja uudelleen kymmenen vuotta sen jälkeen. Tämän mykistävän aarteen kauneutta ja herkkyyttä lisäsivät kosteat pilvet joita tuuli lähetti ja lämpö kohotti ylemmäs. Voi sanoa ympärillä olevien vuorten estävän pilvien tulon kylän ylle.
Siinä silmieni edessä vuorten vartijat antoivat mahdollisuuden vaipua lähes unenomaisen näkymän edessä syvään meditointiin unohtamalla turistien läsnäolon. Oli kuin itse olisin kulkemassa inkajoukon keskellä katsomassa kevät – ja syyspäivien tapahtumia tai kun uhrieläin siirtyy toiseen maailmaan veristen veisten auttamana. Ja minäkin olen jo uhrattu. Nousen pilvien kyytiin ja siirryn kohti etelää, olen kuin rikkiraastettu, mutta minun on silti hyvä olla, olen mukana kokemassa jotakin ikuisesti mieleen jäävää. Machu Picchu, sinä uljas ystäväni, kasvan sinun seurassasi, sinä pilvien peloton pysäyttäjä, maasta kohonnut masto, vuoripääskyjen ikuinen kehto.
Paikan komea hammas on Wannapicchu, jonne kiipeäminen jäi tekemättä. Paitsi jatkuva kapuilu muinaisia inkojen rakentamia portaita pitkin, niin myös korkea ilmanala jätti merkkinsä keuhkoraukkoihini. Wannapicchu on se osa, joka aina valokuvissa on näkyvänä osana. Siellä ei asutusta olekaan.
Vaikka varsinainen löytö- ja kaivaustyö tehtiin vasta 1900-luvun alussa, oli tietenkin odotettavissa, että yksin siellä ei saa olla. Kuitenkaan paikan lumous ei juuri kärsinyt. Ainakin itse olin siellä, en yksin, vaan inkojen seurana.
Machu Picchu! Olet nyt rosoreunaisena sydäntäni raapimassa ja mikään ei ole unohtumassa koskaan, lepään kerran sylissäsi vuorituulen laulaessa ikuisesti muuttuvaa sävelmäänsä.
Niin, turistien joukosta erottui myös tuttuja sanoja, useamman kymmenen suomalaisturistien joukko oli myös tullut ihailemaan maisemaa.
Aivan lopuksi kääntäessäni jo selkäni vuoren kuninkaalle, jostakin pilvilauman keskeltä liiti paikalle isokokoinen haukka, taas kuin inka tarkastamassa syntysijojaan. En sitä hämmästynyt; olinhan jo odottanut sen tuloa ja kuten jo Cuzcossa tämäkin katosi kaarrellen taivaan syliin.
Illalla takaisin Cuzcoon heilahtelevalla junalla ja odottamaan kiihkeästi pääsyä unten maailmaan.
Machu Picchu
Usvapilvien äiti, tuulen kohtu
helmijoen juoksu laaksossa,
sandaalien syömät polut, veren kehto.
Horisontin vuoret, te pilvien pysäyttäjät
Wannapicchu kallioisine torahampaineen:
Purette tuulen rikki, raatelette taivaan purjeet
hehkutte kanssani auringon sulattaessa minuuteni.
Ei ole toista sydäntä kuulemassa sykkeeni kumua
kostean sumun lisätessä kyynelteni määrää.
Minä nyyhkytän hävitetyn kansan muistolle
ja ikuisesti painavat harmaat kivenne
muistojeni katakombeissa
jonne kartta on vain minulla
19.11. ke
Aivan, tänään täytyy jo ajatella huomista lähtöä. Yö kello 03.30:sta eteenpäin meni ilman haukkomiseksi. Vaikka olen jo ollut pitkään lähes 3000 metrissä, niin ilmeisesti Machu Picchu aiheutti korkeuseronsa takia jonkinlaisen ”vuoristotaudin”. Toinen selitys voisi olla tuon paikan tekemä syvä vaikutus koko henkiseen minääni. Olisiko se voinut laukaista jotakin fyysistä sisälläni? Joka tapauksessa minun tarvitsi keskittyä huolellisesti jokaiseen hengähdykseen: sisään nenän ja ulos suun kautta. Vasta kokatee aamulla toi helpotusta ja nyt tätä kirjoittaessa Cuzcon kellon ollessa 10.20 on olo helpottunut aamiaisen ja teen jälkeen. Huomenna onkin aamulla lentoretki Cuzco Lima-Bogota. Buen viaje!
No, pitäähän hotelli maksaa ja siitä paikasta rahaa nostamaan. Taaloja lähinnä hamusin ja siksi automaatille, josta sai paitsi Perun soleja niin myös dollareita. Kaikki meni hyvin siihen saakka kun aloin kaivata mihin sen luottokortin paninkaan noston jälkeen. Lähes paniikissa (joka sittemmin kohosi äärimmilleen) takaisin rahannostopaikalle, mutta eihän se siellä ollut. Paikalliset poliisit automaatin vartijoina olivat avuliaasti mukana soittamassa, niin en tiedä minne. Repun purin kolmasti, samoin lompakon joka sopukan. Korttia ei löytynyt, poliisit puristelivat myös päätään epätietoisina. Päätin viimeisen kerran katsoa joka millimetrin tavaroistani vannoen soittavani tämän jälkeen luottokuntaan ja peruuttavani korttini, jos en sitä löydä. Puhelimessani (joka täällä ei toimi) oli sentään tarvittava numero. Mutta miten saada jonnekin Ecuadorin tai Meksikon pikkukaupunkiin uuden kortin? Paniikki oli täysin päällä, tuskainen hiki otsassa kun viimeistä kertaa tyhjensin poliisien silmien alla reppuni löytämättä etsimääni. Vielä lompakko, jossa oli pari tarpeetonta korttia, joilla ei ulkomailla ollut käyttöä. Sitten: kolmeen kertaan tutkimani lompakko näytti salaisuutensa: mukana ollut ohut matkavakuutuskortti, melkein paperia, oli jotenkin tarrautunut luottokortin kokoisena yhteen oman visani kanssa! Siis rakas visa, sinä pankkimaailman ihme, matkani pelastaja, sinä loputon kaivo! Mikä valtava muutos henkisessä hyvinvoinnissani, mikä riemu, minkä suudelman saitkaan! Olin kuin elinkautisesta vapautunut vanki, tämä päivä ja matka oli ainakin toistaiseksi pelastettu.
Vielä illalla oli pakko juhlia tapahtunutta. Niinpä jokapäiväisen sopan sijalle valitsin kasvisraviolin ja vielä uhkarohkeasti palan pizzaa. Niin, että jälkiruoka? Monen minuutin haudutuksen jälkeen kokatee kannen alla oli sitä kuuluisaa linnunmaitoa.
20.11.to
Herätys kello 05.00, aamupala 05.30,taksi lentoasemalle 06.00, lento Limaan 08.00 ja nyt kello 11,00 lähteneessä koneessa kohti Bogotaa, nyt jo häpeäkseni kolmannen kerran. Mitäpä jäi käteen Perun Cuzcosta muuta kuin aurinkoiset ja lämpimät päivät? Tietenkin mahtava “maaseutukierros” loistavan Pisacin retken ollessa sen kohokohta. Taisipa alkaa henkinen minäni muuttua siellä lisää inkaksi. Niin ja lähes täydeksi se muuttui Machu Picchulla usvapilvien pöllähtäessä vuorten rinteiden sylistä. Kuin äiti oli päästänyt lapsensa kirmailemaan tuulen kera vuorten estäessä pilvien pääsyn muinaisen kylän ylle, jotta voin nähdä kokonaisuutena harmaat kivirakennukset, jotta voin nähdä siellä täällä läikähtävän palan vihertävää nurmikkoa ja kylän ympärillä rinteiden yläosaa hyväilevät värikkäät pensaikot ja jotta voin nähdä itse inkakuninkaan ilmestymisen ylväänä petolintuna kohoamassa ja katoamassa sinne jonnekin missä inkojen henget asustavat. Voi onneni riemua, kun tämän kaiken sain kokea!
Bogotan lentokentällä viimeiset Kolumbian pesot kahviin ja dödöön. Vajaan puolentoista tunnin lento Ecuadoriin ja taksilla hotelliin jossa vielä nopea suihku ja sänkyyn