1.12. ma
Neljä tuntia ”unta” ja edessä uudet ahdistukset ja tuskat. Kas näin: Yön hämärinä hetkinä olin piilottanut lompakkoni, mutta nyt en voinut sitä löytää. Talon emäntäkin oli apuna kun kaivoin reppuani, muuta en ollut avannut. Siellä sitä ei ollut. Aivan hysteerisenä avasin vihdoin ison repun yläosan toiseen kertaan ja siellähän se oli! Hyppäsin lähes emännän kaulaan ilosta; niin ja se tuska johtui siitä, että saman repun olin kääntänyt ympäri linja-autoasemalla Queretaroon saapuessani. Ai miksi tuska: kun se kaivattu osoitekirja tipahti repustani lattialle…
Nyt saa riittää ajattelin ja hyppäsin linja-autoon suuntana San Miguel de Allende. Tein klassisen virheen ja varasin yösijan (ylihintainen!) jo saapuessani kaupungin terminaaliin. Maksoin luottokortilla ja lähes välittömästi aikaisempia toilauksia muistellessani halusin varmistua kortin olevan takuulla lompakossani. Mutta siellä sitä ei ollut! Kun paniikissa mietin kortin katoamista, niin pöydän taakse kumartunut mies nosti jotakin lattialta ja kysyi korttia näyttäen: ”onko tämä sinun?” Voin vannoa homman ottaneen pahasti luonnolleni. Pitänee tutkituttaa minuuteni. Tähän sopii myös hyvin että hotellin osoitekortti unohtui nettikahvilaan, josta sen 10 minuutin päästä muistin hakea. Ai niin, ja puseroni tietenkin unohdin taksiin…
Puhelinta olen yrittänyt käyttää katuautomaateista, mutta aina jokin on vialla ja yhteyksiä yritän pitää siksi netin kautta.
Tämä kaupunki on uskomaton: täynnä gallerioita, taidekauppoja, antiikkia, näyttelyjä, pikkuputiikkeja ainutlaatuisine vaatesuunnittelijoineen, kaksi komeaa kirkkoa, hienoja ja huokeita ravintoloja vanhoissa rakennuksissa. Voisipa sitä olla jonkun kanssa iltapalalla ja katsella kuunsirppiä, joka killuu taivaan naruissa.
2.12. ti
Aamu-uutisissa Tijuanan kauhuja. Pohdiskeluni kuitenkin liittyy yhä huolestuneena minuuteeni. Olen ollut tyyppiä ”vähän sinne päin” eli kunhan nyt jotakin olen asialle tehnyt. Näin myös keskittymiskykyni on varmasti jäänyt vajavaiseksi. Nyt olen menossa mielestäni parempaan suuntaan ja erityisesti ryöstöyrityksen jälkeen. En voi kuitenkaan väittää sen olleen jonkinlainen muutos koko sisimmässäni. Aivan viime päivän huolimattomuudet olen siirtänyt väsymyksen syyksi. Mutta voiko Quiton tapaus olla syynä ahdistuksen tunteeseen, joka sen jälkeen on oikeastaan ensimmäisiä kertoja elämässäni vaivannut minua? Pari kertaa olen pelästynyt omaa varjoani; äkkiä minut ohittava henkilö hätkähdyttää, ja tuo ahdistava olo vaikkakin hieman ahtaassa tilassa. A donde vas Tapio?
Ja nyt keskipäivän hehkussa katedraalin edustalla ymmärtää ihmisen pienuuden kirkonsuunnittelijan näkökulmasta: kymmeniä metrejä suoraan taivaanpilviä koskettava tornien meri, valtava oviaukko, josta tuntuu astuvan taivaan syliin ja kun vielä näiden myös nuorten harras? uskonnollisuus, heidän ristinmerkkinsä, sytytetyt kynttilät armoa anomassa, kellojen synkeä kumu yli muiden äänien, yli koko kaupungin, siinä maailma, jota emme näe Suomessa.
Tänään soitto Karemille, joka tulee ehkä poikansa kanssa tänne tänään. Ja niin he tulivatkin. Syötiin ja kahviteltiin ja puhuttiin kyllästymisestä. Totisesti ei ole asiaa, ei suhdetta, ei henkistä kokemusta, johon ei jokainen joskus kyllästyisi. Miten sitten selvitä tästä? Useimmat eivät selviäkään koska eivät tajua, mistä on kysymys. Ainoa mahdollisuus on henkisen elämän jatkuva kasvu. Löytää, etsiä, pohtia uusia henkisiä kokemuksia: selvää on, että materiaalista ei sitä löydä.
Istun tällä hetkellä erinomaisen herkässä ravintolassa, herkässä sikäli, että taustamusiikki on taivaallista, miljöö uskomattoman kaunista. Kynttilä palaa pöydällä, vieressä puhisee takka viimeisiä hehkujaan, valkoviiniä vielä lasissa, pieni puheensorina taustapöydissä ei haittaa, Ikkunan takaa näkyy ulkopöydällä hiiluvat kynttilät: kauempana nousee iltavalaistuksessa kaupungin katedraali kuin maailman valtias se lähettää yövaloillaan muistutuksen kaiken katoavuudesta. Niin mekin, niin tämäkin paikka yhtenä hetkenä tulee olemaan paljaaksi palanut, vain tuuli kulkee raunioiden sokkeloissa ja kun hiljaa kuuntelee voi aistia pienten hipsujalkaisten olioiden alkavan ottaa valtaa, sitä valtaa, joka kerran meillä oli, jota emme osanneet hoitaa vaan kaaduimme omaan mahdottomuuteemme uskomalla jatkuvaan kasvuun. Pysähdy siis sinäkin ja tarkista kulkusuuntasi. Oletko oikealla tiellä?
3.12 ke
Aamiaisella ulkopihassa, jossa äänien kakofonia: kaksi häkkilintua laulaa kilpaa. Viereisessä pöydässä naisten puhetta englanniksi ja espanjaksi, radio jauhaa joululauluja (miten huonosti ne sopivat mielestäni tähän ympäristöön) ja kadulta kaikuu liikenteen äänet. Edessä on hotellin vaihto yhdeksi yöksi, säästö on 300 pesoa, ei paha ja ainoa ero on: ei televisiota! Ja sitäkö varten olisin San Miguel de Allendessa!
No niin, säästö supistui kun taksi ryöväsi 50 pesoa = lähes kolme euroa: tänään kurssit ovat: dollari 13,5 pesoa ja euro 16,9 pesoa. Vaihto siis onnistui ja huomenna jatkuu matka.
Illalla vielä päiväkiipeilyjen jälkeen El Tomatossa syömässä (nam!). Paluumatkalla poikkesin galleriaan. Hienosti hoidettu homma: suihkulähde solisi sisällä, isoja jopa valtavia tauluja toinen toisensa jälkeen. Mahler, sen täytyi olla Mahlerin musiikkia, joka tarttui minuun. Vai oliko se tuo taulu, jota tuijotin? Kuiva, auringon polttama maisema, jonka keskellä selvästi hylätty talo, muutamia kaktuksia siellä täällä, keltainen kova valo, tuo Meksikon hehku, tuo taulu, tuo musiikki, miten voimakas kokemus, mikä nautinto. Syvälle painui mieleeni musiikki, syvälle tuon taulun sanoma.
Vielä pari tuntia myöhemmin pohdin, mikä tuon tunnemyrskyn aiheutti. Olenko muuttumassa vieläkin herkemmäksi kuin ennen? Jo ravintolasta lähtiessäni ja kiittäessäni hyvästä ruuasta, palvelusta ja miljööstä nieleskelin tyhjää kun totesin isännän olevan aivan hämillään kiitoksistani. Miksi se minua liikutti? A donde vas Tapio?