Arkisto: tammikuu 2009

Ecuador, Baños ja Quito 21.11- 29.11.2008

tiistaina 6. tammikuuta 2009

klikkaa kuvaa

21.11. pe

Aamulla herätys Quitossa kurkku karheana. Taisi viimeinen illallinen Cuzcon hämärtyvän torin varrella avoimen ikkunan vierellä olla liikaa. Lähden kävellen Quiton vanhaan kaupunkiin etsimään jo kerran aikaisemmin hakemaani linja-autoterminaalia, josta ehkä huomenna Baños-nimiseen paikkaan. Kolmen ja puolen tunnin linja-auton kustannus kolme ja puoli dollaria. Matkalla poikkean apteekkiin hakemaan mahaan parannusta.

Muustakin hyvinvoinnista pyrin huolehtimaan ja kruununa oli jalkahoito (viisi taalaa). Räpyläni olivat niin karseassa kunnossa, että otti koville lyödä nuoren tytön syliin irvistelevät varpaani ja kun vielä yksi kynsikin näytti puoliksi lahonneelta. Tyttö totesi kohteliaasti, että onhan näitä nähty. Hän kysäisi vielä lähtiessäni oliko edellisestä käynnistä jo yli kolme kuukautta ja minä posket punottaen myönnän. Vielä vinkiksi hän kehotti käymään apteekissa, jonne kiirehdin rasvoja hakemaan.

Iltapäivällä varmistelua huomiseen ja loistoruokailu mongolialaisessa kasvisravintolassa koko neljän dollarin edestä. Enkä toki unohda puhtaan pyykin tuoksua, kiitos siitä hostelin Angelille,

22.11. la

Aamulla vaihteeksi apteekkiin etsimään jotakin kurkkua varten ja kuuden kuulemma ihmepillerin hintakin kohosi lähes dollariin. Imeskeltävät karkintyyppiset pillerit tuskin kurkkukipua tulevat helpottamaan.

Linja-autoterminaalissa ei tietenkään mikään ollut niin kuin oli edellisenä päivänä sovittu. Laituri oli eri, bussi johon olin lipun tilannut, ei lähtenyt. Olin jo kerran repun heittänyt yhden auton uumeniin, kunnes se määrättiin ottamaan pois termillä “viiden minuutin päästä tulee toinen auto”. Reppu takaisin odottamaan “omaa” autoa. Viime minuutilla jo hyvinkin huolestuneena kysyin “autostani”, “Disculpa, menetkin tällä autolla” ja reppu takaisin. “Rahastajat” vaihtoivat keskenään rahat, jotta maksut menisivät oikeille yhtiöille. Niiden lopullisen määränpään tietävät vain kyseiset herrat.

Automatka kesti neljä tuntia ja terminaalista hostel “Donde Ivanin luo. Iltakävelyllä vaihteeksi pistäytyminen apteekkiin etsimään voimakkaampia rohtoja. Vasen puoli nielusta hehkuu kuin Ecuadorin laavaa syöksyvät tulivuoret. Katsotaan miten käy huomenna varsinkin kun olo on kuumeinen.

23.11. su

    

Hyvin nukutun painajaisten kanssa vietetyn yön jälkeen aamupala hieman paremmassa olotilassa. Joko arvaisin lähteä vuorille, eilen se ei todellakaan tullut mieleeni. Kaupunkiin olikin saapunut vuoriston pikkukylistä kymmeniä, satoja kojujen kantajia, pienet alle puolitoista metriset auringon polttamine kasvoineen, joissa vuoriston tuulen puremaa ja tuhansien itkujen piirtämät uurteet. Myynnissä vuoriston ihmeyrttejä, vihanneksia, leivonnaisia.

Äkkiä koko markkinaväki terästyy: äiti ja isä ovat kadottaneet lapsensa. Avuliaat kyläläiset neuvovat milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen katua, tuota puistoa kohti. poliisitkin saavat tiedon ja on kuin kaikki etsisivät lasta varmankaan tietämättä minkälainen lapsi on. Etsintää on jatkunut äidin mielestä varmaan tunteja, ehkä käytännössä kuitenkin alle puoli tuntia.

   

Takaa kuuluu hysteerinen naurua täynnä oleva itku. Äiti on haudannut lapsensa niin syvälle rintojensa väliin kuin suinkin on mahdollista. Ympärille kertyneet ihmiset pyyhkivät silmiään. Minullakin on takiaispallo entistä suurempana nielussani. Tilanne on onneksi nyt ohi. Vaikkakaan Ecuador ei ole mitenkään “tunnettu” lapsenryöstöistään, ei se täälläkään ole täysin tuntematonta. Siitä kertovat myös paikallispoliisin toimiston ikkunaviestit.

  

Iltaa kohden olo kurjistuu ja päätös etsiä lääkäri heti aamulla vahvistui. Kasvisillallisen jälkeen vielä iltapala: burana, jokin apteekista ostettu sininen kapseli kurkkua varten, samoin punainen imeskeltävä “lääke” ja vielä palan painikkeeksi puolikas unilääkettä, Levotonta piehtarointia sängyssä (yksin!) ja horteenomaista unta ehkä viitisen tuntia, hyvä niin!

24.11. ma

Hyvä kun saa nieltyä tyhjää, aamupala vielä vaikeampaa. Ei muuta kuin yksityisklinikalle apua hakemaan. Verenpaine 135/80 (muistaakseni), ei kuumetta, pulssi 100 (oliko mittaava naisihminen syynä?), keuhkot ilmeisesti ok, “suu auki, sano aaaa, vasen puoli hyvin tulehtunut, onko korvasärkyä, tarvitset antibioottikuurin, missä olet oppinut espanjaa, 23,5 taalaa, pilleri kolme kertaa päivässä”. Näin se lääkäri puhui ja lykkäsi rohdot mukaan koko kuuri loppuun, ei, ei, ei, et voi mennä vuorille, lepoa ja rauhallista liikuntaa. No, minä kävelemään kaduille ja lähettämään loput kortit Suomeen. Jotenkin masentava olo olla vain. En kuitenkaan halua riskeerata loppumatkaa, joten laiskotellaan siis!

Tunsin olevani kuin malariaa vastaan taisteleva Livingstone jossakin Afrikan viidakossa. Tosin olosuhteet olivat varmasti paremmat minulla, mutta tuska lienee ollut samantapaista. Iltapalaksi sentään sellerikeitto meni liukkaasti vatsaan.

Yö oli yhtä painajaista, mutta noin 04.00 huomasin nielemisen helpommaksi, ja pieni lamppu syttyi pimeydessä… Hotelliin on tullut ranskalaisryhmä: en siis enää olekaan ainoa asiakas.

25.11. ti

 

 

Ei ainoastaan torstai, vaan myös tiistai on toivoa täynnä: vain pikkukipu jäljellä eli ei muuta kuin ylös, ulos ja vuorille ei nyt sentään vielä tulta syöksyvän vuoren rinteille, mutta muutaman tunnin kapuilu reitillä, missä vastaan tuli hevonen ja kaksi ratsastajaa.

 

 

Vuorella olevaan penkkiin oli maalattu teksti la banca del amor” siis rakkauden penkki, Siinä istuessani tunsin tuon ihmeellisen olotilan, joka on kuin sisälle virtaisi jotakin jostakin. Se on tavallaan unenomainen hetki, vaikka valveilla oletkin. On kuin astuisi johonkin uuteen, kuin tuo sisäinen virtaus täyttäisi sinut kokonaan. Koin sen ensi kerran vuosia sitten Portugalissa eukalyptuspuiden siimeksessä kuunnellessani niiden lehtien soittoa.

 

Itsestään selvää oli lähettilään, sanansaattajan tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, ilmestyminen vaakalennossa kohdalleni, jyrkkä käännös linnun nähtyä minut, vielä tarkastuskierros olenko varmasti oikea henkilö ja paluulento tiedottamaan jollekin “kaikki hyvin”. Vielä alas tullessa väsymyksen jo tuntuessa jaloissa hieno keinahteleva silta kuohuvan Rio Pastazan, pyhän veden yli.

 

Nyt neljän tunnin kuluttua palaan uudelleen tuohon vuorella kokemaani, niin hallusinaatioko on oikea nimi? Aikaisemmin harrastaessani meditointia aamuvarhain olen ollut usein, en aina, samantyyppisessä olotilassa. Tämä tunne kuitenkin vuorella oli niin erilainen nähdessäni vuoret ympärilläni, tunsin tuulen hellät kosketukset ihollani, aistin sirkkojen liikkeet ruohikossa ja lintujen äänet pensaikkojen kätköistä. En halua mystisoida tapahtumia liikaa, jotakin kuitenkin tapahtui, eikä tuo ikimuistettava hetki rakkauden penkillä ollut ainoa päivän kokemuksista.

 

Tapaamani ratsu ja varjonlaihat ihmiset liimaantuneina ratsukon selkään ilmestyivät, niin mistä? Vuoren viileä vesi oli raivannut itse tiensä solisten nyt kiihtyvällä vauhdilla alas. Jäin ihailemaan hetkeksi jo lähes vaahtona sukeltavaa vettä. Äkkiä hevonen oli kuin laskeutuneena jostakin ylempää kiviselle polulle aivan lähelleni selässään nuo kaksi auringon syömää ihmistä: mies ja nainen sysitummat silmät syvällä päässä, naisella huopahattu, miehen pitkät hiukset sidottuna yhteen niskassa. Tapaamisen erikoisuus hämmensi minut. En voi kuvitella heidän laskeutuneen jyrkkää rinnettä jo pitkään ilman etten olisi heitä nähnyt. Mieleen muistuu guatemalalaisen Asturian runonpätkästä pari sanaa; “niin kyllä, mutta ei magiaa…” Niin kait se oli, mutta sittenkin…

26.11.ke

 

 

Lisää päähänpistoja, kun oloni on terveempi eli aamukiipeily Bellavistaan, josta Runtuniin ja vielä mielessä jatkaa ylöspäin. Onneksi pariskunta, jonka kanssa osuimme yhtaikaa Cafe Cieloon (oli tietenkin suljettu) rupesi kyselemään iästäni ja minä kertomaan. Samalla muistelin keskeneräistä penisilliinikuuriani ja juomavesimääräni huomattavaa alenemista. Niinpä päätin lähteä alas ja kun vielä paluumatkalla osuin yhteen reippaan koululaistytön kanssa, kului matka nopeasti. Hän kyseli Suomesta ja matkastani ja kun kerroin miten Machu Picchu oli minut lumonnut, huomasin myös kysyä tunsiko hän paikan, No, eipä tietenkään, “tietenkään” siksi, että asiat ja arvot ovat Ecuadorin vuoriston asukkaille aivan erilaiset. Jos päivittäin pitää miettiä, miten kavuta vuorilla olevan kouluun, löytyykö kadonnut lammas jostakin, mistä iltapala tänään, niin en voinut kuin häpeää tuntien vaihtaa puheenaihetta. Tunsin itseni todella noloksi.

   

Repussa oleva pullo olikin tyhjentynyt sopivasti kaupunkiin saapuessani ja kahvila “Ali Cumba”n kahvi ja voileipä maistuivat kovin hyvin. Nyt roikun kahvilan parvekkeella jo miettimässä huomista paluuta Quitoon ja siitä pari päivää lisää, niin lento Meksikoon, josta onkin enää pikkupiipahdus kotimaahan.

Ehkäpä herra Alzheimer vieraili luonani ja iltamyöhään tajusinkin, ettei lähtö olekaan vielä huomenna, vaan vasta perjantaina. No, siinä menikin tovi asiaa pohtiessa mutta allakan selailun jälkeen oli pakko huomata virhe. Paluuni ei Meksikoon olekaan lauantaina, vaan vasta sunnuntaina, asia mikä ei mitenkään auttanut minua yrittäessäni nukkua.

27.11. to

Aamulla ilmoittamaan eli siis varaamaan yhtä yötä lisää ja huonetta vaihtamalla paikka sen kun parani. Yksi päivä lisää näissä maisemissa tietää minulle yhtä kiipeilyretkeä lisää (totean, että Baños on kuuluisa juuri kylpylöistään eli el baño on juuri kylpy, mutta huom. myös monissa eteläamerikkalaisissa maissa ”baño” on käymälä). Ehkäpä siksi paikan nimi on ”Baños” joka tosin tarkoittaa myös monikossa käymälöitä. Kuitenkin tämän paikan erikoisuutena ovat monet kylpylät, muutamassa jopa valmiiksi maasta pursuva kuuma, mineraalipitoinen vesi. Minua nyt ei vain saada samaiseen uima-altaaseen satojen muiden kylpijöiden joukkoon. Siksi vuoret vetävät minua luokseen.

   

Auringon tarttuessa jo lähes fyysisesti kiinni pihan kolibri hyvästelee, kun lähden kapuamaan paikalliselle miradorille, siis eräänlaiselle näköalapaikalle, jossa neitsyt odottaa minua tai paremminkin parimetrinen neitsyeen patsas osoittamassa kädet levällään suojausta tälle pikkukaupungille.

 

Olin edellisenä iltana lukenut näitä kirjoituksiani ja totesin vähän joka käynnillä kohdanneeni sanansaattajan, niin, jostakin ilmestyneen petolinnun hahmossa. Päätin, että nyt riittää, mutta istuessani patsaan juurella sanoin tuulelle: ”kaikki on tietenkin ollut sattumaa. Jos niin ei ole, niin varmaan saan viestintuojan tännekin”. Suljin silmäni hetkeksi odottaen vastausta ja samalla jostakin rinteen nousevan ilmavirran tuomana aivan silmieni edessä kohosi kuin karkuun päässyt ilmapallo siro haukka. Se pysäytti nousunsa muutaman metrin päähän minusta, teki pari kaartoa kuin tarkastaakseni minut ja kiepsahti nopeasti pienenevänä pisteenä taivaan sineen. Tapahtuma oli tavattoman voimakas, ajateltakoon siitä sitten mitä tahansa. Sattumiako vain toinen toisensa jälkeen?

 

Nyt jo alhaalla kaupungissa, joka kylpee ja räiskyy auringon kovassa valossa. Siellä täällä tuuli tuo viilennystä: kansa on kaikonnut kävelemään vain kadun varjoisaa puolta. Hätäisesti he ylittävät hehkuvan kadun ja katoavat katedraalin viileään syliin.

Istun varjon suojassa pihakahvilassa, jonka yksinäiseen puuhun on asetettu kolibrin ruokinta-astioita. Vanha ilmiö toistaa itseään: kaivan kameran esiin ja samassa hetkessä kolibrit katoavat. Lueskelen netistä Hesaria vain todetakseni Mumbain karmeista hetkistä. Minne menet maailma? Miten avuttomaksi ihminen tunteekaan itsensä katsellessaan tuota kaaosta! Ja kaikki, itseni mukaan lukien toteavat oman heikkoutensa.

 

Illalla syömässä ja huutelemassa viereiseen pöytään, josta nuori jenkkipoika pyytää luvan siirtyä pöytääni. Nyökkään ja turisemme hetken matkoistamme. Hän oli tulossa New Yorkista ja matkalla Buenos Airesiin, siis moottoripyörällä.

28.11. pe

Paluu Quitoon tuntuu väsyttävältä, vaikka matka kestää vain kolme ja puoli tuntia. Täkäläinen bussijärjestelmä on melkoisen joustava. Riittää kun vain heiluttaa kättään missä tahansa tien vieressä ja auto pysähtyy. Kylien kohdalla ajetaan hitaasti ja rahastaja karjuu avoimesta ovesta kurkku suorana: ”Quito, Quito!”

Jos on bussiliikenne erikoista, niin on sitä myös itse ajo maantiellä. Kaistoja pääteillä on normaalisti kuten meillä kaksi eli siis vastaantulevalle liikenteelle ja meneville omansa. Täällä kuitenkin on kolmas kaista, jona toimii keskiviiva. Se ei tietenkään ole kenellekään tarkoitettu, mutta täällä sitä käyttävät kaikkein uhkarohkeimmat. He kun uskovat, että vastaantulija väistää ja että ohitettava antaa myös hieman tilaa. Tämä oli useamman kerran hiuksia nostattava hetki, vielä kun paikoitellen pudotusta alla olevaan laaksoon saattoi olla satoja metrejä eikä suoja-aidoista ole mitään tietoa. Myöskin nopeusrajoituksista ja yleensäkin liikennemerkeistä voisi sanoa niillä olevan vain symbolistinen merkitys.

29.11. la

Uuups, taas Villa Nancyn kylmässä huoneessa Quitossa. Paikassa kuuluu molotusta, sitä se on minun korvissani ja kuitenkin kieli on yleinen jo Euroopassa. !5 naapurimaastamme saapunutta suurikokoista miestä on sarjasta poikamme maailmalla. Illan mittaan tyhjeni punkkupullo poikineen. No, ei hän se mitään, kelpo miehiä kaikki tyynni. Osa lähti Galapagokselle, osa kiipeilemään vuorille. Minä pesettämään vaateriepujani ja katsomaan vieläkö Visa antaa muutaman taalan.

Niin, taitaapa olla viimeinen päivä elämässäni tässä kaupungissa. Vannomatta kuitenkin paras: uusi idea voisi olla omatoimimatka Galapagokselle näin: vain lennot saarelle, varaukset siellä paikan päällä ja epälukuinen määrä yöpymisiä.

Loppupäivä menikin pakatessa ja suunnitellen Meksikon aikaa. Iltapala intialaisessa kasvisravintolassa kolme ja puoli taalaa ja mangomehu puolitoista paksua aivan pureskelemiseen saakka. Nektarikin olisi ollut liian vaatimaton sana mehulleni

Machu Picchu ja Cuzco 17.11-20.11.2008

maanantaina 5. tammikuuta 2009

 

klikkaa kuvaa

 17.11.ma

 

Aamuyöllä herätys ja reppuun vähäiset tavarat, rautatien pääteasemaa etsimään ja neljän tunnin junamatka kohti Aquas Calientesia alkoi. Itse matkalta olin odottanut enemmän lähinnä kai näkymiä ja maisemia, mutta pienet junaikkunat ja junan puikkelointi vuorten välissä estivät paremmat näyt.

Aquas Calientes on pikkukylä mahtavien vuorten syleilyssä ja on lähtöpiste sinne kaikkein pyhimpään eli Machu Picchulle. Paikka on kuuma ja kostea: myös ensimmäiset hyönteisten puremat iskivät vasta täällä. Jostakin syystä olin kuvitellut paikan olevan tuulen syömien vuorten uumenissa.

Päiväkävelyn suuntasin pauhaavan kosken äärelle. Paikalla piti olla oikea vesiputous, mutta kuiva talvi ei ollut lahjojaan liikaa suonut, Retkeltä kuitenkin suoraan kanaa ahmimaan lounaaksi ja vielä illalliseksi melkoinen määrä punaviiniä valojen jo palaessa kylän pääkadulla.

18.11 ti

 Aamulla sadetta ennustavien tietojen saattelemana kohti autoasemaa, josta oli yhtenäinen kuljetus (14 taalaa) Machu Picchulle. Jo kiemurtelevan tien varrella työntyivät vuorten taivasta hipovat huiput. Kostea yö oli laskenut tuliaisensa vuorten rinteille ja nyt lähes pystysuorat seinämät synnyttivät pehmeitä pilvipalloja kohdustaan.

Tieltä oli monesti satoja metrejä pudotusta eikä automatkan turvallisuutta mitenkään lisännyt liukas mutainen tien pinta eikä vastaantulevat jo kuormansa huipulle vieneet toiset autot.

    

Sisään meno pienestä portista, muutama sata metriä ja ensi silmäys alas: siinä loisti inkojen lahja nykyihmiselle. Mitenkään liioittelematta voin sanoa unohtaneeni hengittää hetkeksi. Koko hyvin säilynyt ja osittain entistetty inkojen asuinpaikka kymmenine tiivisti rakennettuine kiviasuntoineen. Tämä oli hetki jonka ensi kerran olin toivonut kokevani 17 vuotta sitten ja uudelleen kymmenen vuotta sen jälkeen. Tämän mykistävän aarteen kauneutta ja herkkyyttä lisäsivät kosteat pilvet joita tuuli lähetti ja lämpö kohotti ylemmäs. Voi sanoa ympärillä olevien vuorten estävän pilvien tulon kylän ylle.

  

 Siinä silmieni edessä vuorten vartijat antoivat mahdollisuuden vaipua lähes unenomaisen näkymän edessä syvään meditointiin unohtamalla turistien läsnäolon. Oli kuin itse olisin kulkemassa inkajoukon keskellä katsomassa kevät – ja syyspäivien tapahtumia tai kun uhrieläin siirtyy toiseen maailmaan veristen veisten auttamana. Ja minäkin olen jo uhrattu. Nousen pilvien kyytiin ja siirryn kohti etelää, olen kuin rikkiraastettu, mutta minun on silti hyvä olla, olen mukana kokemassa jotakin ikuisesti mieleen jäävää. Machu Picchu, sinä uljas ystäväni, kasvan sinun seurassasi, sinä pilvien peloton pysäyttäjä, maasta kohonnut masto, vuoripääskyjen ikuinen kehto.

  

Paikan komea hammas on Wannapicchu, jonne kiipeäminen jäi tekemättä. Paitsi jatkuva kapuilu muinaisia inkojen rakentamia portaita pitkin, niin myös korkea ilmanala jätti merkkinsä keuhkoraukkoihini. Wannapicchu on se osa, joka aina valokuvissa on näkyvänä osana. Siellä ei asutusta olekaan.

Vaikka varsinainen löytö- ja kaivaustyö tehtiin vasta 1900-luvun alussa, oli tietenkin odotettavissa, että yksin siellä ei saa olla. Kuitenkaan paikan lumous ei juuri kärsinyt. Ainakin itse olin siellä, en yksin, vaan inkojen seurana.

 

Machu Picchu! Olet nyt rosoreunaisena sydäntäni raapimassa ja mikään ei ole unohtumassa koskaan, lepään kerran sylissäsi vuorituulen laulaessa ikuisesti muuttuvaa sävelmäänsä.

Niin, turistien joukosta erottui myös tuttuja sanoja, useamman kymmenen suomalaisturistien joukko oli myös tullut ihailemaan maisemaa.

  

Aivan lopuksi kääntäessäni jo selkäni vuoren kuninkaalle, jostakin pilvilauman keskeltä liiti paikalle isokokoinen haukka, taas kuin inka tarkastamassa syntysijojaan. En sitä hämmästynyt; olinhan jo odottanut sen tuloa ja kuten jo Cuzcossa tämäkin katosi kaarrellen taivaan syliin.

Illalla takaisin Cuzcoon heilahtelevalla junalla ja odottamaan kiihkeästi pääsyä unten maailmaan.

Machu Picchu

Usvapilvien äiti, tuulen kohtu

helmijoen juoksu laaksossa,

 sandaalien syömät polut, veren kehto.

Horisontin vuoret, te pilvien pysäyttäjät

Wannapicchu kallioisine torahampaineen:

Purette tuulen rikki, raatelette taivaan purjeet

hehkutte kanssani auringon sulattaessa minuuteni.

Ei ole toista sydäntä kuulemassa sykkeeni kumua

kostean sumun lisätessä kyynelteni määrää.

Minä nyyhkytän hävitetyn kansan muistolle

 ja ikuisesti painavat harmaat kivenne

muistojeni katakombeissa

 jonne kartta on vain minulla

19.11. ke

Aivan, tänään täytyy jo ajatella huomista lähtöä. Yö kello 03.30:sta eteenpäin meni ilman haukkomiseksi. Vaikka olen jo ollut pitkään lähes 3000 metrissä, niin ilmeisesti Machu Picchu aiheutti korkeuseronsa takia jonkinlaisen ”vuoristotaudin”. Toinen selitys voisi olla tuon paikan tekemä syvä vaikutus koko henkiseen minääni. Olisiko se voinut laukaista jotakin fyysistä sisälläni? Joka tapauksessa minun tarvitsi keskittyä huolellisesti jokaiseen hengähdykseen: sisään nenän ja ulos suun kautta. Vasta kokatee aamulla toi helpotusta ja nyt tätä kirjoittaessa Cuzcon kellon ollessa 10.20 on olo helpottunut aamiaisen ja teen jälkeen. Huomenna onkin aamulla lentoretki Cuzco Lima-Bogota. Buen viaje!

No, pitäähän hotelli maksaa ja siitä paikasta rahaa nostamaan. Taaloja lähinnä hamusin ja siksi automaatille, josta sai paitsi Perun soleja niin myös dollareita. Kaikki meni hyvin siihen saakka kun aloin kaivata mihin sen luottokortin paninkaan noston jälkeen. Lähes paniikissa (joka sittemmin kohosi äärimmilleen) takaisin rahannostopaikalle, mutta eihän se siellä ollut. Paikalliset poliisit automaatin vartijoina olivat avuliaasti mukana soittamassa, niin en tiedä minne. Repun purin kolmasti, samoin lompakon joka sopukan. Korttia ei löytynyt, poliisit puristelivat myös päätään epätietoisina. Päätin viimeisen kerran katsoa joka millimetrin tavaroistani vannoen soittavani tämän jälkeen luottokuntaan ja peruuttavani korttini, jos en sitä löydä. Puhelimessani (joka täällä ei toimi) oli sentään tarvittava numero. Mutta miten saada jonnekin Ecuadorin tai Meksikon pikkukaupunkiin uuden kortin? Paniikki oli täysin päällä, tuskainen hiki otsassa kun viimeistä kertaa tyhjensin poliisien silmien alla reppuni löytämättä etsimääni. Vielä lompakko, jossa oli pari tarpeetonta korttia, joilla ei ulkomailla ollut käyttöä. Sitten: kolmeen kertaan tutkimani lompakko näytti salaisuutensa: mukana ollut ohut matkavakuutuskortti, melkein paperia, oli jotenkin tarrautunut luottokortin kokoisena yhteen oman visani kanssa! Siis rakas visa, sinä pankkimaailman ihme, matkani pelastaja, sinä loputon kaivo! Mikä valtava muutos henkisessä hyvinvoinnissani, mikä riemu, minkä suudelman saitkaan! Olin kuin elinkautisesta vapautunut vanki, tämä päivä ja matka oli ainakin toistaiseksi pelastettu.

Vielä illalla oli pakko juhlia tapahtunutta. Niinpä jokapäiväisen sopan sijalle valitsin kasvisraviolin ja vielä uhkarohkeasti palan pizzaa. Niin, että jälkiruoka? Monen minuutin haudutuksen jälkeen kokatee kannen alla oli sitä kuuluisaa linnunmaitoa.

20.11.to

Herätys kello 05.00, aamupala 05.30,taksi lentoasemalle 06.00, lento Limaan 08.00 ja nyt kello 11,00 lähteneessä koneessa kohti Bogotaa, nyt jo häpeäkseni kolmannen kerran. Mitäpä jäi käteen Perun Cuzcosta muuta kuin aurinkoiset ja lämpimät päivät? Tietenkin mahtava “maaseutukierros” loistavan Pisacin retken ollessa sen kohokohta. Taisipa alkaa henkinen minäni muuttua siellä lisää inkaksi. Niin ja lähes täydeksi se muuttui Machu Picchulla usvapilvien pöllähtäessä vuorten rinteiden sylistä. Kuin äiti oli päästänyt lapsensa kirmailemaan tuulen kera vuorten estäessä pilvien pääsyn muinaisen kylän ylle, jotta voin nähdä kokonaisuutena harmaat kivirakennukset, jotta voin nähdä siellä täällä läikähtävän palan vihertävää nurmikkoa ja kylän ympärillä rinteiden yläosaa hyväilevät värikkäät pensaikot ja jotta voin nähdä itse inkakuninkaan ilmestymisen ylväänä petolintuna kohoamassa ja katoamassa sinne jonnekin missä inkojen henget asustavat. Voi onneni riemua, kun tämän kaiken sain kokea!

Bogotan lentokentällä viimeiset Kolumbian pesot kahviin ja dödöön. Vajaan puolentoista tunnin lento Ecuadoriin ja taksilla hotelliin jossa vielä nopea suihku ja sänkyyn

 

Peru, Cuzco 14.-16.11.2008

sunnuntaina 4. tammikuuta 2009

klikkaa kuvaa!

14.11. pe

Oho, vuorokausi vaihtui ja niin maakin. Nyt Perussa paikallista aikaa 02.30 Liman kentällä odottamassa Cuzcon lentoa. Aikataulun mukaan kone lähtee 05.40, joten miten kuluttaa kolme tuntia? Vaikealta tuntuu, mutta mitäpä ei ihminen tekisi, jos mahdollisena lopputuloksena on käynti Machu Picchulla?

Jo koneen ikkunasta selviää vuorten jylhyys ja laskeutuminen niiden syliin Cuzcon kentälle on väsymyksestä huolimatta huokausten arvoinen. Sovittu kyyti on odottamassa ja jo menomatkalla hotelliin käyn ostamassa liput maanantaiksi Aquas Calientes nimiseen pikkukylään eli Machu Picchun juurelle. Matka tulee taittumaan junalla ja paikasta hurmioituneena varasin myös yön sieltä ollakseni riittävän lähinnä unelmieni vuorta tiistaina. Nähdä auringonnousu, nähdä vuorten varjot, niiden karuus, miten jo odotakaan tapaamista!

    

Päivä kului kymmenen minuutin nukkumisen jälkeen (olihan edellisestä unesta jo yli vuorokauden) kaupunkia katsellen. Cuzco on häikäisevän kaunis vanha kaupunki hienoine toreineen. Miinuspuolelle sen viehättävyyttä vievät ahtaat katukäytävät satoine turisteineen ja paikallinen liikenne. Nämä autot eivät varmaan Suomen katsastusta läpäisisi.

   

Katujen varret ovat täälläkin väsymykseen saakka täynnä erilaisia puoteja ja pikkuravintoloita, värikkäitä basaareja, hieromalaitoksia. Hotelli on sopivasti korkealla vuoren rinteellä, joten kuntoliikuntaa ja hyvää harjoitusta tuleviin päiviin sen sijainti tarjoaa. Cuszo on yli kolmen kilometrin korkeudessa, joten kapuaminen on jonkin verran verkkaista.

15.11. la

    

Hyvän aamupalan jälkeen kiipeämään ylös vuorelle eli ihailemaan arkeologista kauneutta ylhäällä paikassa nimeltään Saqsaywaman. Ääntäminen paikallisella murteella muistuttaa kovasti paljon englannin kielestä kenties tuttua ”satisfied woman”- termiä. Hengästyttävä kävely, hengästyttävät maisemat! Paikalla kolossaalisia raunioita sinne 1451–1508 rakennetuista komplekseista kuten temppeleitä, taloja, katedraali. Suurimmat kivet painavat 70 tonnia ja kaikki palat on leikattu millimetritarkasti toisiinsa sopiviksi ilman minkäänlaista saumauslaastia.

 

Vuoren korkeimmalla kohdalla aivan kuin nimi sanoo, purjehti ylitseni suuri haukka, lähes kotkamainen kuin muistuttaen paikan pyhyydestä. Olin alttarin luona kun tämä inka-henki saapui ja kaarteli ylläni ja nousi ilmavirrassa taivaan korkeuksiin. Näitä tapaamisia on ollut matkoillani useita enkä usko niiden olevan vain pelkkää sattumaa. Ehkäpä olin juuri tavannut toisen perustajan Wayna Qhapaqin nyt uljaana haukkana tarkastamassa ovatko kivet kohdallaan, vieläkö paikalla kulkevat nostavat tuulet, vieläkö alttarin ikikivet osittavat oikeaan suuntaan.

16.11 su

   

Pucapucara – Tambomamachay – Pisac – Urubamba – Ollantaytambo – Chincheros. Nimet täynnä mystiikkaa, ketshuakielisiä sanoja, jotka monimutkikkuudessaan muuttuvat lähes runoudeksi. Aivan ällistyttävä sukellus ketsuakielisen(kin) oppaan seurassa Pisacin vuoripoluille rauniolta toiselle. Raskaita nousuja inkojen jalanjäljissä milloin kuulemassa tuhansista haudoista kallioiden ikisylissä, milloin toteamassa inkojen taitoja liittää kivet toisiinsa ilman laastiaineita.

  

Pisacin kapuilu oli todellinen kulttuurisukellus inkojen elämään. Muut inkojen jättämät jäljet tämän maan ja koko maailman historiaan vain vahvistivat käsitystäni mitä meidän pitäisi tehdä. Espanjalaisten tehokkaat hävitystoiminnat Amerikan löytämisen jälkeen ovat yksi vaihe sitä väkivaltaa ja hävitystä, jota maailma päivä päivältä jatkaa. Ja jos valloitukset ovat osittain vähentyneet unohtamatta amerikkalaisten jatkuvaa tarvetta uhota maailman rauhaa milloin milläkin verukkeella, niin nyt hävitämme paraikaa ympäristöämme.

    

Markkinat Urubambassa, illan viime käynti tummuvassa Chincherossa maiseman värjäytyessä sineen, yön ovi jo auki astua…