klikkaa kuvaa
21.11. pe
Aamulla herätys Quitossa kurkku karheana. Taisi viimeinen illallinen Cuzcon hämärtyvän torin varrella avoimen ikkunan vierellä olla liikaa. Lähden kävellen Quiton vanhaan kaupunkiin etsimään jo kerran aikaisemmin hakemaani linja-autoterminaalia, josta ehkä huomenna Baños-nimiseen paikkaan. Kolmen ja puolen tunnin linja-auton kustannus kolme ja puoli dollaria. Matkalla poikkean apteekkiin hakemaan mahaan parannusta.
Muustakin hyvinvoinnista pyrin huolehtimaan ja kruununa oli jalkahoito (viisi taalaa). Räpyläni olivat niin karseassa kunnossa, että otti koville lyödä nuoren tytön syliin irvistelevät varpaani ja kun vielä yksi kynsikin näytti puoliksi lahonneelta. Tyttö totesi kohteliaasti, että onhan näitä nähty. Hän kysäisi vielä lähtiessäni oliko edellisestä käynnistä jo yli kolme kuukautta ja minä posket punottaen myönnän. Vielä vinkiksi hän kehotti käymään apteekissa, jonne kiirehdin rasvoja hakemaan.
Iltapäivällä varmistelua huomiseen ja loistoruokailu mongolialaisessa kasvisravintolassa koko neljän dollarin edestä. Enkä toki unohda puhtaan pyykin tuoksua, kiitos siitä hostelin Angelille,
22.11. la
Aamulla vaihteeksi apteekkiin etsimään jotakin kurkkua varten ja kuuden kuulemma ihmepillerin hintakin kohosi lähes dollariin. Imeskeltävät karkintyyppiset pillerit tuskin kurkkukipua tulevat helpottamaan.
Linja-autoterminaalissa ei tietenkään mikään ollut niin kuin oli edellisenä päivänä sovittu. Laituri oli eri, bussi johon olin lipun tilannut, ei lähtenyt. Olin jo kerran repun heittänyt yhden auton uumeniin, kunnes se määrättiin ottamaan pois termillä “viiden minuutin päästä tulee toinen auto”. Reppu takaisin odottamaan “omaa” autoa. Viime minuutilla jo hyvinkin huolestuneena kysyin “autostani”, “Disculpa, menetkin tällä autolla” ja reppu takaisin. “Rahastajat” vaihtoivat keskenään rahat, jotta maksut menisivät oikeille yhtiöille. Niiden lopullisen määränpään tietävät vain kyseiset herrat.
Automatka kesti neljä tuntia ja terminaalista hostel “Donde Ivanin luo. Iltakävelyllä vaihteeksi pistäytyminen apteekkiin etsimään voimakkaampia rohtoja. Vasen puoli nielusta hehkuu kuin Ecuadorin laavaa syöksyvät tulivuoret. Katsotaan miten käy huomenna varsinkin kun olo on kuumeinen.
23.11. su
Hyvin nukutun painajaisten kanssa vietetyn yön jälkeen aamupala hieman paremmassa olotilassa. Joko arvaisin lähteä vuorille, eilen se ei todellakaan tullut mieleeni. Kaupunkiin olikin saapunut vuoriston pikkukylistä kymmeniä, satoja kojujen kantajia, pienet alle puolitoista metriset auringon polttamine kasvoineen, joissa vuoriston tuulen puremaa ja tuhansien itkujen piirtämät uurteet. Myynnissä vuoriston ihmeyrttejä, vihanneksia, leivonnaisia.
Äkkiä koko markkinaväki terästyy: äiti ja isä ovat kadottaneet lapsensa. Avuliaat kyläläiset neuvovat milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen katua, tuota puistoa kohti. poliisitkin saavat tiedon ja on kuin kaikki etsisivät lasta varmankaan tietämättä minkälainen lapsi on. Etsintää on jatkunut äidin mielestä varmaan tunteja, ehkä käytännössä kuitenkin alle puoli tuntia.
Takaa kuuluu hysteerinen naurua täynnä oleva itku. Äiti on haudannut lapsensa niin syvälle rintojensa väliin kuin suinkin on mahdollista. Ympärille kertyneet ihmiset pyyhkivät silmiään. Minullakin on takiaispallo entistä suurempana nielussani. Tilanne on onneksi nyt ohi. Vaikkakaan Ecuador ei ole mitenkään “tunnettu” lapsenryöstöistään, ei se täälläkään ole täysin tuntematonta. Siitä kertovat myös paikallispoliisin toimiston ikkunaviestit.
Iltaa kohden olo kurjistuu ja päätös etsiä lääkäri heti aamulla vahvistui. Kasvisillallisen jälkeen vielä iltapala: burana, jokin apteekista ostettu sininen kapseli kurkkua varten, samoin punainen imeskeltävä “lääke” ja vielä palan painikkeeksi puolikas unilääkettä, Levotonta piehtarointia sängyssä (yksin!) ja horteenomaista unta ehkä viitisen tuntia, hyvä niin!
24.11. ma
Hyvä kun saa nieltyä tyhjää, aamupala vielä vaikeampaa. Ei muuta kuin yksityisklinikalle apua hakemaan. Verenpaine 135/80 (muistaakseni), ei kuumetta, pulssi 100 (oliko mittaava naisihminen syynä?), keuhkot ilmeisesti ok, “suu auki, sano aaaa, vasen puoli hyvin tulehtunut, onko korvasärkyä, tarvitset antibioottikuurin, missä olet oppinut espanjaa, 23,5 taalaa, pilleri kolme kertaa päivässä”. Näin se lääkäri puhui ja lykkäsi rohdot mukaan koko kuuri loppuun, ei, ei, ei, et voi mennä vuorille, lepoa ja rauhallista liikuntaa. No, minä kävelemään kaduille ja lähettämään loput kortit Suomeen. Jotenkin masentava olo olla vain. En kuitenkaan halua riskeerata loppumatkaa, joten laiskotellaan siis!
Tunsin olevani kuin malariaa vastaan taisteleva Livingstone jossakin Afrikan viidakossa. Tosin olosuhteet olivat varmasti paremmat minulla, mutta tuska lienee ollut samantapaista. Iltapalaksi sentään sellerikeitto meni liukkaasti vatsaan.
Yö oli yhtä painajaista, mutta noin 04.00 huomasin nielemisen helpommaksi, ja pieni lamppu syttyi pimeydessä… Hotelliin on tullut ranskalaisryhmä: en siis enää olekaan ainoa asiakas.
25.11. ti
Ei ainoastaan torstai, vaan myös tiistai on toivoa täynnä: vain pikkukipu jäljellä eli ei muuta kuin ylös, ulos ja vuorille ei nyt sentään vielä tulta syöksyvän vuoren rinteille, mutta muutaman tunnin kapuilu reitillä, missä vastaan tuli hevonen ja kaksi ratsastajaa.
Vuorella olevaan penkkiin oli maalattu teksti la banca del amor” siis rakkauden penkki, Siinä istuessani tunsin tuon ihmeellisen olotilan, joka on kuin sisälle virtaisi jotakin jostakin. Se on tavallaan unenomainen hetki, vaikka valveilla oletkin. On kuin astuisi johonkin uuteen, kuin tuo sisäinen virtaus täyttäisi sinut kokonaan. Koin sen ensi kerran vuosia sitten Portugalissa eukalyptuspuiden siimeksessä kuunnellessani niiden lehtien soittoa.
Itsestään selvää oli lähettilään, sanansaattajan tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, ilmestyminen vaakalennossa kohdalleni, jyrkkä käännös linnun nähtyä minut, vielä tarkastuskierros olenko varmasti oikea henkilö ja paluulento tiedottamaan jollekin “kaikki hyvin”. Vielä alas tullessa väsymyksen jo tuntuessa jaloissa hieno keinahteleva silta kuohuvan Rio Pastazan, pyhän veden yli.
Nyt neljän tunnin kuluttua palaan uudelleen tuohon vuorella kokemaani, niin hallusinaatioko on oikea nimi? Aikaisemmin harrastaessani meditointia aamuvarhain olen ollut usein, en aina, samantyyppisessä olotilassa. Tämä tunne kuitenkin vuorella oli niin erilainen nähdessäni vuoret ympärilläni, tunsin tuulen hellät kosketukset ihollani, aistin sirkkojen liikkeet ruohikossa ja lintujen äänet pensaikkojen kätköistä. En halua mystisoida tapahtumia liikaa, jotakin kuitenkin tapahtui, eikä tuo ikimuistettava hetki rakkauden penkillä ollut ainoa päivän kokemuksista.
Tapaamani ratsu ja varjonlaihat ihmiset liimaantuneina ratsukon selkään ilmestyivät, niin mistä? Vuoren viileä vesi oli raivannut itse tiensä solisten nyt kiihtyvällä vauhdilla alas. Jäin ihailemaan hetkeksi jo lähes vaahtona sukeltavaa vettä. Äkkiä hevonen oli kuin laskeutuneena jostakin ylempää kiviselle polulle aivan lähelleni selässään nuo kaksi auringon syömää ihmistä: mies ja nainen sysitummat silmät syvällä päässä, naisella huopahattu, miehen pitkät hiukset sidottuna yhteen niskassa. Tapaamisen erikoisuus hämmensi minut. En voi kuvitella heidän laskeutuneen jyrkkää rinnettä jo pitkään ilman etten olisi heitä nähnyt. Mieleen muistuu guatemalalaisen Asturian runonpätkästä pari sanaa; “niin kyllä, mutta ei magiaa…” Niin kait se oli, mutta sittenkin…
26.11.ke
Lisää päähänpistoja, kun oloni on terveempi eli aamukiipeily Bellavistaan, josta Runtuniin ja vielä mielessä jatkaa ylöspäin. Onneksi pariskunta, jonka kanssa osuimme yhtaikaa Cafe Cieloon (oli tietenkin suljettu) rupesi kyselemään iästäni ja minä kertomaan. Samalla muistelin keskeneräistä penisilliinikuuriani ja juomavesimääräni huomattavaa alenemista. Niinpä päätin lähteä alas ja kun vielä paluumatkalla osuin yhteen reippaan koululaistytön kanssa, kului matka nopeasti. Hän kyseli Suomesta ja matkastani ja kun kerroin miten Machu Picchu oli minut lumonnut, huomasin myös kysyä tunsiko hän paikan, No, eipä tietenkään, “tietenkään” siksi, että asiat ja arvot ovat Ecuadorin vuoriston asukkaille aivan erilaiset. Jos päivittäin pitää miettiä, miten kavuta vuorilla olevan kouluun, löytyykö kadonnut lammas jostakin, mistä iltapala tänään, niin en voinut kuin häpeää tuntien vaihtaa puheenaihetta. Tunsin itseni todella noloksi.
Repussa oleva pullo olikin tyhjentynyt sopivasti kaupunkiin saapuessani ja kahvila “Ali Cumba”n kahvi ja voileipä maistuivat kovin hyvin. Nyt roikun kahvilan parvekkeella jo miettimässä huomista paluuta Quitoon ja siitä pari päivää lisää, niin lento Meksikoon, josta onkin enää pikkupiipahdus kotimaahan.
Ehkäpä herra Alzheimer vieraili luonani ja iltamyöhään tajusinkin, ettei lähtö olekaan vielä huomenna, vaan vasta perjantaina. No, siinä menikin tovi asiaa pohtiessa mutta allakan selailun jälkeen oli pakko huomata virhe. Paluuni ei Meksikoon olekaan lauantaina, vaan vasta sunnuntaina, asia mikä ei mitenkään auttanut minua yrittäessäni nukkua.
27.11. to
Aamulla ilmoittamaan eli siis varaamaan yhtä yötä lisää ja huonetta vaihtamalla paikka sen kun parani. Yksi päivä lisää näissä maisemissa tietää minulle yhtä kiipeilyretkeä lisää (totean, että Baños on kuuluisa juuri kylpylöistään eli el baño on juuri kylpy, mutta huom. myös monissa eteläamerikkalaisissa maissa ”baño” on käymälä). Ehkäpä siksi paikan nimi on ”Baños” joka tosin tarkoittaa myös monikossa käymälöitä. Kuitenkin tämän paikan erikoisuutena ovat monet kylpylät, muutamassa jopa valmiiksi maasta pursuva kuuma, mineraalipitoinen vesi. Minua nyt ei vain saada samaiseen uima-altaaseen satojen muiden kylpijöiden joukkoon. Siksi vuoret vetävät minua luokseen.
Auringon tarttuessa jo lähes fyysisesti kiinni pihan kolibri hyvästelee, kun lähden kapuamaan paikalliselle miradorille, siis eräänlaiselle näköalapaikalle, jossa neitsyt odottaa minua tai paremminkin parimetrinen neitsyeen patsas osoittamassa kädet levällään suojausta tälle pikkukaupungille.
Olin edellisenä iltana lukenut näitä kirjoituksiani ja totesin vähän joka käynnillä kohdanneeni sanansaattajan, niin, jostakin ilmestyneen petolinnun hahmossa. Päätin, että nyt riittää, mutta istuessani patsaan juurella sanoin tuulelle: ”kaikki on tietenkin ollut sattumaa. Jos niin ei ole, niin varmaan saan viestintuojan tännekin”. Suljin silmäni hetkeksi odottaen vastausta ja samalla jostakin rinteen nousevan ilmavirran tuomana aivan silmieni edessä kohosi kuin karkuun päässyt ilmapallo siro haukka. Se pysäytti nousunsa muutaman metrin päähän minusta, teki pari kaartoa kuin tarkastaakseni minut ja kiepsahti nopeasti pienenevänä pisteenä taivaan sineen. Tapahtuma oli tavattoman voimakas, ajateltakoon siitä sitten mitä tahansa. Sattumiako vain toinen toisensa jälkeen?
Nyt jo alhaalla kaupungissa, joka kylpee ja räiskyy auringon kovassa valossa. Siellä täällä tuuli tuo viilennystä: kansa on kaikonnut kävelemään vain kadun varjoisaa puolta. Hätäisesti he ylittävät hehkuvan kadun ja katoavat katedraalin viileään syliin.
Istun varjon suojassa pihakahvilassa, jonka yksinäiseen puuhun on asetettu kolibrin ruokinta-astioita. Vanha ilmiö toistaa itseään: kaivan kameran esiin ja samassa hetkessä kolibrit katoavat. Lueskelen netistä Hesaria vain todetakseni Mumbain karmeista hetkistä. Minne menet maailma? Miten avuttomaksi ihminen tunteekaan itsensä katsellessaan tuota kaaosta! Ja kaikki, itseni mukaan lukien toteavat oman heikkoutensa.
Illalla syömässä ja huutelemassa viereiseen pöytään, josta nuori jenkkipoika pyytää luvan siirtyä pöytääni. Nyökkään ja turisemme hetken matkoistamme. Hän oli tulossa New Yorkista ja matkalla Buenos Airesiin, siis moottoripyörällä.
28.11. pe
Paluu Quitoon tuntuu väsyttävältä, vaikka matka kestää vain kolme ja puoli tuntia. Täkäläinen bussijärjestelmä on melkoisen joustava. Riittää kun vain heiluttaa kättään missä tahansa tien vieressä ja auto pysähtyy. Kylien kohdalla ajetaan hitaasti ja rahastaja karjuu avoimesta ovesta kurkku suorana: ”Quito, Quito!”
Jos on bussiliikenne erikoista, niin on sitä myös itse ajo maantiellä. Kaistoja pääteillä on normaalisti kuten meillä kaksi eli siis vastaantulevalle liikenteelle ja meneville omansa. Täällä kuitenkin on kolmas kaista, jona toimii keskiviiva. Se ei tietenkään ole kenellekään tarkoitettu, mutta täällä sitä käyttävät kaikkein uhkarohkeimmat. He kun uskovat, että vastaantulija väistää ja että ohitettava antaa myös hieman tilaa. Tämä oli useamman kerran hiuksia nostattava hetki, vielä kun paikoitellen pudotusta alla olevaan laaksoon saattoi olla satoja metrejä eikä suoja-aidoista ole mitään tietoa. Myöskin nopeusrajoituksista ja yleensäkin liikennemerkeistä voisi sanoa niillä olevan vain symbolistinen merkitys.
29.11. la
Uuups, taas Villa Nancyn kylmässä huoneessa Quitossa. Paikassa kuuluu molotusta, sitä se on minun korvissani ja kuitenkin kieli on yleinen jo Euroopassa. !5 naapurimaastamme saapunutta suurikokoista miestä on sarjasta poikamme maailmalla. Illan mittaan tyhjeni punkkupullo poikineen. No, ei hän se mitään, kelpo miehiä kaikki tyynni. Osa lähti Galapagokselle, osa kiipeilemään vuorille. Minä pesettämään vaateriepujani ja katsomaan vieläkö Visa antaa muutaman taalan.
Niin, taitaapa olla viimeinen päivä elämässäni tässä kaupungissa. Vannomatta kuitenkin paras: uusi idea voisi olla omatoimimatka Galapagokselle näin: vain lennot saarelle, varaukset siellä paikan päällä ja epälukuinen määrä yöpymisiä.
Loppupäivä menikin pakatessa ja suunnitellen Meksikon aikaa. Iltapala intialaisessa kasvisravintolassa kolme ja puoli taalaa ja mangomehu puolitoista paksua aivan pureskelemiseen saakka. Nektarikin olisi ollut liian vaatimaton sana mehulleni
