klikkaa kuvaa!
Nyt lentokoneessa kohti Quitoa. Yöuni jäi vähäiseksi, mutta matkalla ollaan mukana.
Mitä jäi mieleen Bogotasta? Ainakin ihmisten ja autojen paljous. Kaupungin paljon puhuttu vaarallisuus ei onneksi minulle ainakaan avautunut. Vain kerran tuntui oudolta taksikuskin kiertäessä turhan kaukaa minua pyytämääni paikkaan. Aivan tyhjiä katuja ja vielä lähes täysin valottomia. No, hän sai varmaan muutaman peson ylimääräistä.
Rahasta sen verran, että yhdellä eurolla sai 2600 kolumbialaista pesoa. Tästä seuraus olikin, että rahaa kului vähemmän kiitos kyseisen vaihtosuhteen.
Ja kait pitää todeta jotakin ruuan hinnasta. 50 000 pesoa on rahamääränä siis alle 30 euroa, jota ei kyllä ruokaan saanut kulumaan. Keitto, lämminruoka ja olutpullo siistissä ravintolassa maksoivat alle seitsemän euroa; hotellin hintakaan ei yli 15 euron kohonnut.
Bogota: liikenne mahdoton eurooppalaiselle tai ainakin uniluotolaiselle, ihmisiä tuhansittain, kaduilla nukkuvia vähän väliä, vastakohdat tälläkin niin silmiinpistävät.
Ja päivä jatkui Ecuadorin Quitossa. Taksi ei tullutkaan noutamaan, olivat luulleet, että tulen illalla. Pikkuselvitysten jälkeen taksi Villa Nancyyn, jossa Angel jo odotteli kadulla.
Pikasuihku ja syömään jotakin.
Väsymys oli jo melkoinen, mutta vielä piti lähteä soittamaan Suomeen. Paluumatkalla pari korttelia majapaikasta joku ystävällinen iski takaa kurkkuuni, etten juuri voinut hengittää. Toinen tai kaksi muuta tutkivat sivutaskuni ja nappasivat vanhan kännykkäni. Käteni olivat sidotut, mutta suuni ei. Huusin apua sen kuin jaksoin ja roiston otteen hellittyä hieman rouskaisin hampaani hänen käteensä ja johan ote irtosi kokonaan. Olin maassa muutaman katselijan ympäröimänä, naama veressä ryöstäjän ilmeisesti raapaistua naamaani, joka nyt on sanoisinko vähemmän kaunis. Kännykkäni ei kelvannutkaan, vaan se heitettiin takaisin. Minulle selvisi, että puhelin ei koskaan olisikaan voinut toimia Ecuadorissa ilman, että se ei olisi osoittautunut varastetuksi.
Jospa ryöstäjät osaisivat lukea tämän osan: olin täysin kaikkia ennakkovaroituksia ajattelematta jättänyt lompakkoni luottokortteineen ja rahoineen takataskuuni, mutta ilmeisesti roistot olivat huomanneet sivutaskussani pullottavan puhelimen luullen sitä tietysti lompakoksi!
Vahingot siis jäivät enemmänkin henkisiksi, vain pikkunaarmuja kasvoissa. Olin toki tietoinen paikan vaarallisuudesta, mutta sittenkin ryöstöyritys yllätti, koska paikalla oli niin paljon ihmisiä. Ymmärrän toki heidän pelkonsa tulla auttamaan.
Yöpaikan emäntä riensi huoneeseeni, tarjosi mahtavat viskipaukut ja lämmintä teetä. Aloin rauhoittua ja vaivuin pian uneen ilman ihmeellisimpiä painajaisia.
9.11 su
Aamukahvilla juttu jatkui eilisestä tapahtumasta. Jo ennen aamiaista piilottelin vähäisiä rahavarojani eri puolille varusteitani ja kun pari tuntia myöhemmin aloin etsiä 200 dollarin piilopaikkaa, en sitä enää löytänyt (Doctor Alzheimer, I assume?).
Mieli mustana talonväen autolla telefericolle, jolla 4100 metrin korkeuteen. Ylhäällä katsellessani vuorten huippuja ja alas kaupunkiin eilisestä huolimatta rauha astui sisimpääni ja hakeuduin hetkeksi hiljaiseen vuorenloukkoon kuuntelemaan tuulen kertomuksen vuorten synnystä.
Edessäni kumarteli muutama pitkä heinäkasvi kuin myönnellen tuulen kertomaa. Hoikkaa vartta pari metriä, päässä pitkähkö suikkamainen kukinto. Nyökkäykset tuulelle näyttivät uhkarohkeilta: katkeaisiko heinän niska? Tuuli vain hymähteli heinän kumarruksille ja lähti rinnettä myötäillen hyväilemään isoja ruohikkopensaita kuin maasta siinneitä latuskapohjaisia ja pitkähiuksisia vuoren asukkaita
Yllättävän vähän tunsin korkeuden vaikuttavan olooni, ehkäpä syynä oli tuo mystinen 200 dollarin ”katoaminen”. Palasin alas vuorelta ja istuin vielä miettimään tilannetta, Raavin puolihuolimattomasti lonkkaani ja aivan oikein siellä rahat olivat, ”salarepussa” lonkkani päällä. Sikäli hyvä löytö, että kuuma aurinko lämmitti heti vieläkin enemmän!
Löydöstä innostuneen otin taksin, joka puolen tunnin sekoilun jälkeen osasikin majapaikalle opastukseni jälkeen, Hinta oli huima: kolme dollaria!
Illalla vielä tomaattikeitolla ja ympärille vilkuillen hostelin nettiin kello 19.00.
10.11. ma
Aamulla uutta kummipoikaa katsomaan vuoriston sydämeen. Neljän tunnin ajomatka Planin järjestämällä kyydillä aivan taivaallisissa maisemissa. Vähäisemmätkin jyrkät rinteet odottivat auki muokattuina siemeniä kohtuunsa. Maa oli laikutettu eri tavoin käsiteltynä. Oli kuin jättimäisiä suuria leijoja olisi laskeutunut rinteiden jyrkkyyteen, vai olivatko ne mitä?
Matkan edistyessä maisema muuttui. Sileät rinteet saivat vartijakseen kalliomuodostelmia, jotkut terävinä valmiina puhkomaan niitä kohti uivia pilvimattoja, jotkut huiput pyöreänpehmeinä valmiina suutelemaan kosteat taivaan lähettiläät.
Vuorten ihmeet eivät loppuneet: jostakin laskeutui mutkaiselle tielle maailman kaikissa väreissä olevaa hattupäistä kansaa kuljettamassa poukkoilevaa lammaskatrasta joukossa vielä honteloin jaloin ponnistelevia karitsoja. Paimenten vaatteet! Miten kirjavankirkkaasti vaihteli vaatekerta eri paimenilla! Yhteistä oli pyöreä hattu, yhteistä suun edessä vuorituulta vastaa pidettävä huivi tai ponchon kaulus. Vaikka kuljettaja mielestäni uhkarohkeasti syöksyi tiellä rotkoja uhaten, oli minut vallannut tunne: jos nyt elämäni loppuu, niin olenpa oikeassa paikassa vuoristotuulen, paimenten, peltotilkkujen keskellä.
Äkkiä tielle kurkistaa alpakkalauma, Viisi laaman serkkua tuijottaa ohikiitävää autoa. Ylväänä ne astuvat tielle: samassa huoman niiden olevan kytkettynä toisiinsa. Kuin koko villi luonto olisi äkisti valjastettu ihmisen käyttöön ja kuitenkin täällä, juuri täällä kaikki apu tarvitaankin. Pienet rähjämökit muutamine kanoineen ja lampaineen. Miksi siis ei myös alpakoita?
Perillä kummipoika haetaan pikkukoulun tunnilta. Victor, pian 12 vuotta, ujostelee tietenkin. Otamme muutamia kuvia ja sitten luokkahuoneeseen, jossa kymmeniä tummasilmäpareja tuijottamassa minua. Marssin luokan eteen ja opettajan avulla levitän mukanani tuoman jättikartan maapallosta ja näytän, miten tänne olen tullut. Kerron maamme vuodenajoista, kerron ikäni, kerron lapsistani ja heidän elämästään. Otan kuvia luokassa ja niitä näyttäessäni 40 pikipäätä työntyy kummasteleman omaa kuvaansa. Kiihtyneet huudot kaikuvat: lopuksi kaikki haluavat vielä puristaa kättäni. Voi vuoriston pikkukansa! Kuinka jäittekään asumaan sydämeeni!
Matka jatkuu Victorin kotiin tai oikeammin pihamaalle. Täällä avaan vaatimattomat tuliaiseni. Neljä eri peliä sisaruskatraalle, Quitossa oleville vanhemmille sadetakit, Victorille Suomi-paita. Isovanhemmat saivat tehtäväkseen jakaa jouluna mukanani tuoman suklaalevyn.
Ja vuoriston lahja minulle? Tämä maisema, nämä ihmiset, isovanhempien kahvitarjoilu ja isoäidin lahja kolme ruskeaa keitettyä kananmunaa. Tunsin ne niin läheiseksi arvaten niiden merkityksen heille, että minun oli pakko nielaista kurkussani kasvavan takiaispallon.
Hellien hyvästien myötä ajoimme muutaman kilometrin lisää ja äkkiä vuoret näyttivät suurimman lahjansa: 400 metriä syvemmällä miljoonia vuosia sitten syntynyt Laguna Quilotoa, vuoren silmä välähtelemässä ja vaihtamassa väriä pilvien kulkiessa veden yli jossakin taivaan laella. Aivan suoraan sanoen: pidätin hengitystäni kotvan ja koko kauneus tuista korusta pakotti siirtymän sivuun rauhoittamaan sisässäni raivoavaa tunnemyrskyä. Liekö monikaan luonnonkokemus minussa riehunut aikaisemmin niin rajuna, liekö yksikään kuva onnistunut värisevissä käsissäni. Jääkööt tarkemmat detaljit kertomatta, ovat jo liian henkilökohtaisia,
Takaisin samaa tietä nyt jo väsymyksen vallitessa. Illalla hostelissa kahdeksan suomalaista. Ensi kerran siis kuulin kotimaan kieltä pariin viikkoon
11.11.ti
Aamupalalla kuuden suomalaisen kanssa, olivat seuramatkalla Ecuadorissa. Mukana oli tietenkin yksi porilainen, joka oli käynyt kanssani Porin Lyseota samaan aikaan.
Netin jälkeen alkoi painajainen numero kaksi. Olin aikeissa ladata kameran akkua, mutta koko kameraa ei löytynyt. Käänsin huoneeni ja tavarani kahteen kertaan ympärituijottaen tylsänä jopa tyynyni alle ja kun muistin vielä niin hyvin eilisen paluun hosteliin ja auton lopputarkastuksen. Menin soittamaan Planin Ecuadorin toimistoon vielä varmistaakseni ettei kamera ole sittenkin jäänyt autoon. Parin tunnin päästä tuli vastaus: kamera on tallella! Innoissani hyppäsin siivoojarouvan kaulan hänen kertoessaan ilosanoman.
Quiton vanhassa kaupunginosassa olikin sitten painajainen numero kolme.
Olin kysymässä poliisilta neuvoa (tiedän, niitä on myös valepukuisia), kun selkääni törmättiin kovalla vauhdilla. Samassa hetkessä iski kauhu kaikentoistuvana ryöstöyrityksenä. Törmääjä oli sokea (tiedän, niitäkin on valekeppisiä ja -lasisia), mutta olipa niin tai näin, niin jokainen omistamani karva sojotti pystyssä kuin kaukaisen rinteen eukalyptuspuut.
Kauhu kaikkoisi, ja pian olinkin ravintolassa edessäni yksi Quiton erikoisuus: lähes saavillinen hedelmiä, minulle toki ilman makeutuksia ja kermavaahtoa.
Päivän tapahtumiin kuului myös rahanvaihto. Kuin tilannetta ennakoiden vaihdoin Suomessa useita kuukausia ennen rahaa kurssiin yksi euro = 1,5 dollaria. Nyt täällä saa 1,14 dollaria… Matkailijan hyvät ajat ovat toistaiseksi takana. Toivottavasti vienti vetää ja paperista sekä kännyköistä virtaa maahamme rahaa!
Illalla vielä porkkanakeitolla, ja seuraan iskeytyi pimeä tyyppi, joka kyllä vaikutti rehelliseltä. Oli käynyt Suomessa ja tunsi maatamme, tietenkin myös yhden porilaisen, jonka minäkin tiedän. Mies kyseli hieman liikaa ja oli tulossa puoliväkisin hosteliin kanssani antaakseen porilaismiehen osoitteen. Vastasin kohteliaasti kiitos ei ja kolkosti kumahtaen vedin teräksisen oven kiinni hänen edessään. Mikä lie ollut miehiään?
12.11.ke
Aamulla baanalle ratkaisemaan kysymystä miksi olen varannut koko viikon vielä Perun jälkeen juuri Quitoon. Vastaus syntyi myöhemmin ja osoittautui tyhmäksi (?). Hostelin Angelin kanssa suunniteltiin kaiken näköistä ja tapani mukaan, huono päättäjä mitä tehdä kun lähes kaikki on mahdollista, olin täysin pihalla..
Pähkäilyn jälkeen päätin lähteä Bañokseen, ja vaikka Angel todisteli linja-autoja menevän yhtenään lähtöterminaaliin, lähdin kävellen noutamaan lippuja. Toisin kuitenkin kävi.
Melko lähellä terminaalia ”ystävällinen” herrasmies huomautti repussani (se oli poikkeuksellisesti selässä, eikä rinnan puolella) ja housuissani olevan sinappia ja tarjosi samalla paperia puhdistusta varten, siis vanha temppu. Tarkoituksena tietenkin on, että uhri riisuu repun selästään joka samassa silmänräpäyksessä tempaistaan apujoukkojen toimesta häneltä ja juostaan suin päin liikenteen sekaan. No, kokemus muutaman vuoden takaa muistutti asiasta (selvisin silloinkin vahingoitta).
Mies ohjasi vielä läheisen kahvilan veskiin, jossa voisin puhdistua. Hetken kuluttua ovea rynkytettiin voimakkaasti. Vähemmän miellyttävä olotila varsinkin kun näin sieluni silmissä ovea avatessani nyrkkien meren. Päätin syöksyä salamana ulos ja niin teinkin. Ilmeisesti kyseinen ”herrasmies” tunnettiin paikalla, koska oli kadonnut. Selvisin siis ilman takaiskuja. Niin ja oheinen ruoka muuten maksoi kaksi euroa.
Muutos on sanonnan mukaan pysyvä olotila, ja niin täälläkin. Kaksi vuotta sitten reppuuni ruiskutettiin salsaa, nyt sinappia. Yöpaikalla sveitsiläistyttö kertoi hänelle sattuneen saman ja myös sinapilla kuorrutettuna. Lippu jäi lunastamatta, ehtiihän sen myöhemminkin…Joka tapauksessa Baños odottaa ja toivottavasti rauhallisimmissa merkeissä.
Ohjelmassa vielä olivat puhtaat vaatteet, kiitos Angelin ja nopea vaaraton iltakeitto rikosten likaamassa La Mariscalissa. Myös reppu alkaa täyttyä Perun matkaa varten.
13.11.to
Nyt juuri 10.15. kirjoitusta Quiton pääkadun varrella. Viimeiset eurot vaihdettu kurssiin euro on 1,1 taalaa. No eipä ole enää eurooppalaista rahaa mukana, ja menossa jo kohti uutta maata.
Nyt paikallista aikaa 21.15 Bogotan kentällä odottamassa jatkolentoa Perun Limaan. Reppu ei menekään Cuzcoon asti; tullihan on jo Limassa.
Ympärilläni istuu tukevien naisten hymyilevä matkaseura, Kasvojen väri on muuta kuin Ecuadorissa (lentokoneessa vierustoveri kertoi heidän tulevan Karibian meren saarilta). Ainakin lähellä istuvien iho on mustaa tai ikään kuin tummaa sokeria olisi sekoitettu mustan ruudin kera. Ehkä oikea sana olisi erinomaisen tummanruskea..
Matkan johtajana häärää Arubasta kertova t-paita päällään tuiman näköinen mies, jonka päänvarsi on pitkä kuin kurjen kaula. Varren päässä pyörii ympäriinsä pieneksi jäänyt pää. Sen etuosassa pullottaa kaksi ruskeaa katseluvälinettä. Heti niiden alapuolella, osittain niiden välissä, on kapea nenä kuin tuulen kuluttama. Suu loistaa ja välkkyy kultaa, jonka Bogotan kultamuseo olisi varmaan kiinnostunut ottamaan kokoelmiinsa. Päässä, se kai tuo papu varren päässä on, aaltoilee joka suuntaan pörröttävää pehkoa. Unohtaa ei myöskään sovi sen molemmilla sivuilla olevia pitkulaisia korvalehtiä, jotka ovat sievästi ulospäin ulkonevat. Jopa ohikulkijan reipas astelu käytävällä lehauttaa kuulon tarkentamiseen tarkoitettuja äänenpyydystyselimiä.