1.12. ma

Neljä tuntia ”unta” ja edessä uudet ahdistukset ja tuskat. Kas näin: Yön hämärinä hetkinä olin piilottanut lompakkoni, mutta nyt en voinut sitä löytää. Talon emäntäkin oli apuna kun kaivoin reppuani, muuta en ollut avannut. Siellä sitä ei ollut. Aivan hysteerisenä avasin vihdoin ison repun yläosan toiseen kertaan ja siellähän se oli! Hyppäsin lähes emännän kaulaan ilosta; niin ja se tuska johtui siitä, että saman repun olin kääntänyt ympäri linja-autoasemalla Queretaroon saapuessani. Ai miksi tuska: kun se kaivattu osoitekirja tipahti repustani lattialle…

Nyt saa riittää ajattelin ja hyppäsin linja-autoon suuntana San Miguel de Allende. Tein klassisen virheen ja varasin yösijan (ylihintainen!) jo saapuessani kaupungin terminaaliin. Maksoin luottokortilla ja lähes välittömästi aikaisempia toilauksia muistellessani halusin varmistua kortin olevan takuulla lompakossani. Mutta siellä sitä ei ollut! Kun paniikissa mietin kortin katoamista, niin pöydän taakse kumartunut mies nosti jotakin lattialta ja kysyi korttia näyttäen: ”onko tämä sinun?” Voin vannoa homman ottaneen pahasti luonnolleni. Pitänee tutkituttaa minuuteni. Tähän sopii myös hyvin että hotellin osoitekortti unohtui nettikahvilaan, josta sen 10 minuutin päästä muistin hakea. Ai niin, ja puseroni tietenkin unohdin taksiin…

Puhelinta olen yrittänyt käyttää katuautomaateista, mutta aina jokin on vialla ja yhteyksiä yritän pitää siksi netin kautta.

Tämä kaupunki on uskomaton: täynnä gallerioita, taidekauppoja, antiikkia, näyttelyjä, pikkuputiikkeja ainutlaatuisine vaatesuunnittelijoineen, kaksi komeaa kirkkoa, hienoja ja huokeita ravintoloja vanhoissa rakennuksissa. Voisipa sitä olla jonkun kanssa iltapalalla ja katsella kuunsirppiä, joka killuu taivaan naruissa.

2.12. ti

Aamu-uutisissa Tijuanan kauhuja. Pohdiskeluni kuitenkin liittyy yhä huolestuneena minuuteeni. Olen ollut tyyppiä ”vähän sinne päin” eli kunhan nyt jotakin olen asialle tehnyt. Näin myös keskittymiskykyni on varmasti jäänyt vajavaiseksi. Nyt olen menossa mielestäni parempaan suuntaan ja erityisesti ryöstöyrityksen jälkeen. En voi kuitenkaan väittää sen olleen jonkinlainen muutos koko sisimmässäni. Aivan viime päivän huolimattomuudet olen siirtänyt väsymyksen syyksi. Mutta voiko Quiton tapaus olla syynä ahdistuksen tunteeseen, joka sen jälkeen on oikeastaan ensimmäisiä kertoja elämässäni vaivannut minua? Pari kertaa olen pelästynyt omaa varjoani; äkkiä minut ohittava henkilö hätkähdyttää, ja tuo ahdistava olo vaikkakin hieman ahtaassa tilassa. A donde vas Tapio?

Ja nyt keskipäivän hehkussa katedraalin edustalla ymmärtää ihmisen pienuuden kirkonsuunnittelijan näkökulmasta: kymmeniä metrejä suoraan taivaanpilviä koskettava tornien meri, valtava oviaukko, josta tuntuu astuvan taivaan syliin ja kun vielä näiden myös nuorten harras? uskonnollisuus, heidän ristinmerkkinsä, sytytetyt kynttilät armoa anomassa, kellojen synkeä kumu yli muiden äänien, yli koko kaupungin, siinä maailma, jota emme näe Suomessa.

Tänään soitto Karemille, joka tulee ehkä poikansa kanssa tänne tänään. Ja niin he tulivatkin. Syötiin ja kahviteltiin ja puhuttiin kyllästymisestä. Totisesti ei ole asiaa, ei suhdetta, ei henkistä kokemusta, johon ei jokainen joskus kyllästyisi. Miten sitten selvitä tästä? Useimmat eivät selviäkään koska eivät tajua, mistä on kysymys. Ainoa mahdollisuus on henkisen elämän jatkuva kasvu. Löytää, etsiä, pohtia uusia henkisiä kokemuksia: selvää on, että materiaalista ei sitä löydä.

Istun tällä hetkellä erinomaisen herkässä ravintolassa, herkässä sikäli, että taustamusiikki on taivaallista, miljöö uskomattoman kaunista. Kynttilä palaa pöydällä, vieressä puhisee takka viimeisiä hehkujaan, valkoviiniä vielä lasissa, pieni puheensorina taustapöydissä ei haittaa, Ikkunan takaa näkyy ulkopöydällä hiiluvat kynttilät: kauempana nousee iltavalaistuksessa kaupungin katedraali kuin maailman valtias se lähettää yövaloillaan muistutuksen kaiken katoavuudesta. Niin mekin, niin tämäkin paikka yhtenä hetkenä tulee olemaan paljaaksi palanut, vain tuuli kulkee raunioiden sokkeloissa ja kun hiljaa kuuntelee voi aistia pienten hipsujalkaisten olioiden alkavan ottaa valtaa, sitä valtaa, joka kerran meillä oli, jota emme osanneet hoitaa vaan kaaduimme omaan mahdottomuuteemme uskomalla jatkuvaan kasvuun. Pysähdy siis sinäkin ja tarkista kulkusuuntasi. Oletko oikealla tiellä?

3.12 ke

Aamiaisella ulkopihassa, jossa äänien kakofonia: kaksi häkkilintua laulaa kilpaa. Viereisessä pöydässä naisten puhetta englanniksi ja espanjaksi, radio jauhaa joululauluja (miten huonosti ne sopivat mielestäni tähän ympäristöön) ja kadulta kaikuu liikenteen äänet. Edessä on hotellin vaihto yhdeksi yöksi, säästö on 300 pesoa, ei paha ja ainoa ero on: ei televisiota! Ja sitäkö varten olisin San Miguel de Allendessa!

No niin, säästö supistui kun taksi ryöväsi 50 pesoa = lähes kolme euroa: tänään kurssit ovat: dollari 13,5 pesoa ja euro 16,9 pesoa. Vaihto siis onnistui ja huomenna jatkuu matka.

Illalla vielä päiväkiipeilyjen jälkeen El Tomatossa syömässä (nam!). Paluumatkalla poikkesin galleriaan. Hienosti hoidettu homma: suihkulähde solisi sisällä, isoja jopa valtavia tauluja toinen toisensa jälkeen. Mahler, sen täytyi olla Mahlerin musiikkia, joka tarttui minuun. Vai oliko se tuo taulu, jota tuijotin? Kuiva, auringon polttama maisema, jonka keskellä selvästi hylätty talo, muutamia kaktuksia siellä täällä, keltainen kova valo, tuo Meksikon hehku, tuo taulu, tuo musiikki, miten voimakas kokemus, mikä nautinto. Syvälle painui mieleeni musiikki, syvälle tuon taulun sanoma.

Vielä pari tuntia myöhemmin pohdin, mikä tuon tunnemyrskyn aiheutti. Olenko muuttumassa vieläkin herkemmäksi kuin ennen? Jo ravintolasta lähtiessäni ja kiittäessäni hyvästä ruuasta, palvelusta ja miljööstä nieleskelin tyhjää kun totesin isännän olevan aivan hämillään kiitoksistani. Miksi se minua liikutti? A donde vas Tapio?

14.11. pe

Oho, vuorokausi vaihtui ja niin maakin. Nyt Perussa paikallista aikaa 02.30 Liman kentällä odottamassa Cuzcon lentoa. Aikataulun mukaan kone lähtee 05.40, joten miten kuluttaa kolme tuntia? Vaikealta tuntuu, mutta mitäpä ei ihminen tekisi, jos mahdollisena lopputuloksena on käynti Machu Picchulla?

Jo koneen ikkunasta selviää vuorten jylhyys ja laskeutuminen niiden syliin Cuzcon kentälle on väsymyksestä huolimatta huokausten arvoinen. Sovittu kyyti on odottamassa ja jo menomatkalla hotelliin käyn ostamassa liput maanantaiksi Aquas Calientes nimiseen pikkukylään eli Machu Picchun juurelle. Matka tulee taittumaan junalla ja paikasta hurmioituneena varasin myös yön sieltä ollakseni riittävän lähinnä unelmieni vuorta tiistaina. Nähdä auringonnousu, nähdä vuorten varjot, niiden karuus, miten jo odotakaan tapaamista!

Päivä kului kymmenen minuutin nukkumisen jälkeen (olihan edellisestä unesta jo yli vuorokauden) kaupunkia katsellen. Cuzco on häikäisevän kaunis vanha kaupunki hienoine toreineen. Miinuspuolelle sen viehättävyyttä vievät ahtaat katukäytävät satoine turisteineen ja paikallinen liikenne. Nämä autot eivät varmaan Suomen katsastusta läpäisisi.

Katujen varret ovat täälläkin väsymykseen saakka täynnä erilaisia puoteja ja pikkuravintoloita, värikkäitä basaareja, hieromalaitoksia. Hotelli on sopivasti korkealla vuoren rinteellä, joten kuntoliikuntaa ja hyvää harjoitusta tuleviin päiviin sen sijainti tarjoaa. Cuszo on yli kolmen kilometrin korkeudessa, joten kapuaminen on jonkin verran verkkaista.

15.11. la

Hyvän aamupalan jälkeen kiipeämään ylös vuorelle eli ihailemaan arkeologista kauneutta ylhäällä paikassa nimeltään Saqsaywaman. Ääntäminen paikallisella murteella muistuttaa kovasti paljon englannin kielestä kenties tuttua ”satisfied woman”- termiä. Hengästyttävä kävely, hengästyttävät maisemat! Paikalla kolossaalisia raunioita sinne 1451–1508 rakennetuista komplekseista kuten temppeleitä, taloja, katedraali. Suurimmat kivet painavat 70 tonnia ja kaikki palat on leikattu millimetritarkasti toisiinsa sopiviksi ilman minkäänlaista saumauslaastia.

Vuoren korkeimmalla kohdalla aivan kuin nimi sanoo, purjehti ylitseni suuri haukka, lähes kotkamainen kuin muistuttaen paikan pyhyydestä. Olin alttarin luona kun tämä inka-henki saapui ja kaarteli ylläni ja nousi ilmavirrassa taivaan korkeuksiin. Näitä tapaamisia on ollut matkoillani useita enkä usko niiden olevan vain pelkkää sattumaa. Ehkäpä olin juuri tavannut toisen perustajan Wayna Qhapaqin nyt uljaana haukkana tarkastamassa ovatko kivet kohdallaan, vieläkö paikalla kulkevat nostavat tuulet, vieläkö alttarin ikikivet osittavat oikeaan suuntaan.

16.11 su

Pucapucara – Tambomamachay – Pisac – Urubamba – Ollantaytambo – Chincheros. Nimet täynnä mystiikkaa, ketshuakielisiä sanoja, jotka monimutkikkuudessaan muuttuvat lähes runoudeksi. Aivan ällistyttävä sukellus ketsuakielisen(kin) oppaan seurassa Pisacin vuoripoluille rauniolta toiselle. Raskaita nousuja inkojen jalanjäljissä milloin kuulemassa tuhansista haudoista kallioiden ikisylissä, milloin toteamassa inkojen taitoja liittää kivet toisiinsa ilman laastiaineita.

Pisacin kapuilu oli todellinen kulttuurisukellus inkojen elämään. Muut inkojen jättämät jäljet tämän maan ja koko maailman historiaan vain vahvistivat käsitystäni mitä meidän pitäisi tehdä. Espanjalaisten tehokkaat hävitystoiminnat Amerikan löytämisen jälkeen ovat yksi vaihe sitä väkivaltaa ja hävitystä, jota maailma päivä päivältä jatkaa. Ja jos valloitukset ovat osittain vähentyneet unohtamatta amerikkalaisten jatkuvaa tarvetta uhota maailman rauhaa milloin milläkin verukkeella, niin nyt hävitämme paraikaa ympäristöämme.

Markkinat Urubambassa, illan viime käynti tummuvassa Chincherossa maiseman värjäytyessä sineen, yön ovi jo auki astua…

Nyt lentokoneessa kohti Quitoa. Yöuni jäi vähäiseksi, mutta matkalla ollaan mukana.

Mitä jäi mieleen Bogotasta? Ainakin ihmisten ja autojen paljous. Kaupungin paljon puhuttu vaarallisuus ei onneksi minulle ainakaan avautunut. Vain kerran tuntui oudolta taksikuskin kiertäessä turhan kaukaa minua pyytämääni paikkaan. Aivan tyhjiä katuja ja vielä lähes täysin valottomia. No, hän sai varmaan muutaman peson ylimääräistä.

Rahasta sen verran, että yhdellä eurolla sai 2600 kolumbialaista pesoa. Tästä seuraus olikin, että rahaa kului vähemmän kiitos kyseisen vaihtosuhteen.

Ja kait pitää todeta jotakin ruuan hinnasta. 50 000 pesoa on rahamääränä siis alle 30 euroa, jota ei kyllä ruokaan saanut kulumaan. Keitto, lämminruoka ja olutpullo siistissä ravintolassa maksoivat alle seitsemän euroa; hotellin hintakaan ei yli 15 euron kohonnut.

Bogota: liikenne mahdoton eurooppalaiselle tai ainakin uniluotolaiselle, ihmisiä tuhansittain, kaduilla nukkuvia vähän väliä, vastakohdat tälläkin niin silmiinpistävät.

Ja päivä jatkui Ecuadorin Quitossa. Taksi ei tullutkaan noutamaan, olivat luulleet, että tulen illalla. Pikkuselvitysten jälkeen taksi Villa Nancyyn, jossa Angel jo odotteli kadulla.

Pikasuihku ja syömään jotakin.

Väsymys oli jo melkoinen, mutta vielä piti lähteä soittamaan Suomeen. Paluumatkalla pari korttelia majapaikasta joku ystävällinen iski takaa kurkkuuni, etten juuri voinut hengittää. Toinen tai kaksi muuta tutkivat sivutaskuni ja nappasivat vanhan kännykkäni. Käteni olivat sidotut, mutta suuni ei. Huusin apua sen kuin jaksoin ja roiston otteen hellittyä hieman rouskaisin hampaani hänen käteensä ja johan ote irtosi kokonaan. Olin maassa muutaman katselijan ympäröimänä, naama veressä ryöstäjän ilmeisesti raapaistua naamaani, joka nyt on sanoisinko vähemmän kaunis. Kännykkäni ei kelvannutkaan, vaan se heitettiin takaisin. Minulle selvisi, että puhelin ei koskaan olisikaan voinut toimia Ecuadorissa ilman, että se ei olisi osoittautunut varastetuksi.

Jospa ryöstäjät osaisivat lukea tämän osan: olin täysin kaikkia ennakkovaroituksia ajattelematta jättänyt lompakkoni luottokortteineen ja rahoineen takataskuuni, mutta ilmeisesti roistot olivat huomanneet sivutaskussani pullottavan puhelimen luullen sitä tietysti lompakoksi!

Vahingot siis jäivät enemmänkin henkisiksi, vain pikkunaarmuja kasvoissa. Olin toki tietoinen paikan vaarallisuudesta, mutta sittenkin ryöstöyritys yllätti, koska paikalla oli niin paljon ihmisiä. Ymmärrän toki heidän pelkonsa tulla auttamaan.

Yöpaikan emäntä riensi huoneeseeni, tarjosi mahtavat viskipaukut ja lämmintä teetä. Aloin rauhoittua ja vaivuin pian uneen ilman ihmeellisimpiä painajaisia.

9.11 su

Aamukahvilla juttu jatkui eilisestä tapahtumasta. Jo ennen aamiaista piilottelin vähäisiä rahavarojani eri puolille varusteitani ja kun pari tuntia myöhemmin aloin etsiä 200 dollarin piilopaikkaa, en sitä enää löytänyt (Doctor Alzheimer, I assume?).

Mieli mustana talonväen autolla telefericolle, jolla 4100 metrin korkeuteen. Ylhäällä katsellessani vuorten huippuja ja alas kaupunkiin eilisestä huolimatta rauha astui sisimpääni ja hakeuduin hetkeksi hiljaiseen vuorenloukkoon kuuntelemaan tuulen kertomuksen vuorten synnystä.

 Edessäni kumarteli muutama pitkä heinäkasvi kuin myönnellen tuulen kertomaa. Hoikkaa vartta pari metriä, päässä pitkähkö suikkamainen kukinto. Nyökkäykset tuulelle näyttivät uhkarohkeilta: katkeaisiko heinän niska? Tuuli vain hymähteli heinän kumarruksille ja lähti rinnettä myötäillen hyväilemään isoja ruohikkopensaita kuin maasta siinneitä latuskapohjaisia ja pitkähiuksisia vuoren asukkaita

Yllättävän vähän tunsin korkeuden vaikuttavan olooni, ehkäpä syynä oli tuo mystinen 200 dollarin ”katoaminen”. Palasin alas vuorelta ja istuin vielä miettimään tilannetta, Raavin puolihuolimattomasti lonkkaani ja aivan oikein siellä rahat olivat, ”salarepussa” lonkkani päällä. Sikäli hyvä löytö, että kuuma aurinko lämmitti heti vieläkin enemmän!

Löydöstä innostuneen otin taksin, joka puolen tunnin sekoilun jälkeen osasikin majapaikalle opastukseni jälkeen, Hinta oli huima: kolme dollaria!

Illalla vielä tomaattikeitolla ja ympärille vilkuillen hostelin nettiin kello 19.00.

10.11. ma

Aamulla uutta kummipoikaa katsomaan vuoriston sydämeen. Neljän tunnin ajomatka Planin järjestämällä kyydillä aivan taivaallisissa maisemissa. Vähäisemmätkin jyrkät rinteet odottivat auki muokattuina siemeniä kohtuunsa. Maa oli laikutettu eri tavoin käsiteltynä. Oli kuin jättimäisiä suuria leijoja olisi laskeutunut rinteiden jyrkkyyteen, vai olivatko ne mitä?

Matkan edistyessä maisema muuttui. Sileät rinteet saivat vartijakseen kalliomuodostelmia, jotkut terävinä valmiina puhkomaan niitä kohti uivia pilvimattoja, jotkut huiput pyöreänpehmeinä valmiina suutelemaan kosteat taivaan lähettiläät.

Vuorten ihmeet eivät loppuneet: jostakin laskeutui mutkaiselle tielle maailman kaikissa väreissä olevaa hattupäistä kansaa kuljettamassa poukkoilevaa lammaskatrasta joukossa vielä honteloin jaloin ponnistelevia karitsoja. Paimenten vaatteet! Miten kirjavankirkkaasti vaihteli vaatekerta eri paimenilla! Yhteistä oli pyöreä hattu, yhteistä suun edessä vuorituulta vastaa pidettävä huivi tai ponchon kaulus. Vaikka kuljettaja mielestäni uhkarohkeasti syöksyi tiellä rotkoja uhaten, oli minut vallannut tunne: jos nyt elämäni loppuu, niin olenpa oikeassa paikassa vuoristotuulen, paimenten, peltotilkkujen keskellä.

Äkkiä tielle kurkistaa alpakkalauma, Viisi laaman serkkua tuijottaa ohikiitävää autoa. Ylväänä ne astuvat tielle: samassa huoman niiden olevan kytkettynä toisiinsa. Kuin koko villi luonto olisi äkisti valjastettu ihmisen käyttöön ja kuitenkin täällä, juuri täällä kaikki apu tarvitaankin. Pienet rähjämökit muutamine kanoineen ja lampaineen. Miksi siis ei myös alpakoita?

Perillä kummipoika haetaan pikkukoulun tunnilta. Victor, pian 12 vuotta, ujostelee tietenkin. Otamme muutamia kuvia ja sitten luokkahuoneeseen, jossa kymmeniä tummasilmäpareja tuijottamassa minua. Marssin luokan eteen ja opettajan avulla levitän mukanani tuoman jättikartan maapallosta ja näytän, miten tänne olen tullut. Kerron maamme vuodenajoista, kerron ikäni, kerron lapsistani ja heidän elämästään. Otan kuvia luokassa ja niitä näyttäessäni 40 pikipäätä työntyy kummasteleman omaa kuvaansa. Kiihtyneet huudot kaikuvat: lopuksi kaikki haluavat vielä puristaa kättäni. Voi vuoriston pikkukansa! Kuinka jäittekään asumaan sydämeeni!

Matka jatkuu Victorin kotiin tai oikeammin pihamaalle. Täällä avaan vaatimattomat tuliaiseni. Neljä eri peliä sisaruskatraalle, Quitossa oleville vanhemmille sadetakit, Victorille Suomi-paita. Isovanhemmat saivat tehtäväkseen jakaa jouluna mukanani tuoman suklaalevyn.

 Ja vuoriston lahja minulle? Tämä maisema, nämä ihmiset, isovanhempien kahvitarjoilu ja isoäidin lahja kolme ruskeaa keitettyä kananmunaa. Tunsin ne niin läheiseksi arvaten niiden merkityksen heille, että minun oli pakko nielaista kurkussani kasvavan takiaispallon.

Hellien hyvästien myötä ajoimme muutaman kilometrin lisää ja äkkiä vuoret näyttivät suurimman lahjansa: 400 metriä syvemmällä miljoonia vuosia sitten syntynyt Laguna Quilotoa, vuoren silmä välähtelemässä ja vaihtamassa väriä pilvien kulkiessa veden yli jossakin taivaan laella. Aivan suoraan sanoen: pidätin hengitystäni kotvan ja koko kauneus tuista korusta pakotti siirtymän sivuun rauhoittamaan sisässäni raivoavaa tunnemyrskyä. Liekö monikaan luonnonkokemus minussa riehunut aikaisemmin niin rajuna, liekö yksikään kuva onnistunut värisevissä käsissäni. Jääkööt tarkemmat detaljit kertomatta, ovat jo liian henkilökohtaisia,

Takaisin samaa tietä nyt jo väsymyksen vallitessa. Illalla hostelissa kahdeksan suomalaista. Ensi kerran siis kuulin kotimaan kieltä pariin viikkoon

11.11.ti

Aamupalalla kuuden suomalaisen kanssa, olivat seuramatkalla Ecuadorissa. Mukana oli tietenkin yksi porilainen, joka oli käynyt kanssani Porin Lyseota samaan aikaan.

Netin jälkeen alkoi painajainen numero kaksi. Olin aikeissa ladata kameran akkua, mutta koko kameraa ei löytynyt. Käänsin huoneeni ja tavarani kahteen kertaan ympärituijottaen tylsänä jopa tyynyni alle ja kun muistin vielä niin hyvin eilisen paluun hosteliin ja auton lopputarkastuksen. Menin soittamaan Planin Ecuadorin toimistoon vielä varmistaakseni ettei kamera ole sittenkin jäänyt autoon. Parin tunnin päästä tuli vastaus: kamera on tallella! Innoissani hyppäsin siivoojarouvan kaulan hänen kertoessaan ilosanoman.

Quiton vanhassa kaupunginosassa olikin sitten painajainen numero kolme.

Olin kysymässä poliisilta neuvoa (tiedän, niitä on myös valepukuisia), kun selkääni törmättiin kovalla vauhdilla. Samassa hetkessä iski kauhu kaikentoistuvana ryöstöyrityksenä. Törmääjä oli sokea (tiedän, niitäkin on valekeppisiä ja -lasisia), mutta olipa niin tai näin, niin jokainen omistamani karva sojotti pystyssä kuin kaukaisen rinteen eukalyptuspuut.

Kauhu kaikkoisi, ja pian olinkin ravintolassa edessäni yksi Quiton erikoisuus: lähes saavillinen hedelmiä, minulle toki ilman makeutuksia ja kermavaahtoa.

Päivän tapahtumiin kuului myös rahanvaihto. Kuin tilannetta ennakoiden vaihdoin Suomessa useita kuukausia ennen rahaa kurssiin yksi euro = 1,5 dollaria. Nyt täällä saa 1,14 dollaria… Matkailijan hyvät ajat ovat toistaiseksi takana. Toivottavasti vienti vetää ja paperista sekä kännyköistä virtaa maahamme rahaa!

Illalla vielä porkkanakeitolla, ja seuraan iskeytyi pimeä tyyppi, joka kyllä vaikutti rehelliseltä. Oli käynyt Suomessa ja tunsi maatamme, tietenkin myös yhden porilaisen, jonka minäkin tiedän. Mies kyseli hieman liikaa ja oli tulossa puoliväkisin hosteliin kanssani antaakseen porilaismiehen osoitteen. Vastasin kohteliaasti kiitos ei ja kolkosti kumahtaen vedin teräksisen oven kiinni hänen edessään. Mikä lie ollut miehiään?

12.11.ke

Aamulla baanalle ratkaisemaan kysymystä miksi olen varannut koko viikon vielä Perun jälkeen juuri Quitoon. Vastaus syntyi myöhemmin ja osoittautui tyhmäksi (?). Hostelin Angelin kanssa suunniteltiin kaiken näköistä ja tapani mukaan, huono päättäjä mitä tehdä kun lähes kaikki on mahdollista, olin täysin pihalla..

Pähkäilyn jälkeen päätin lähteä Bañokseen, ja vaikka Angel todisteli linja-autoja menevän yhtenään lähtöterminaaliin, lähdin kävellen noutamaan lippuja. Toisin kuitenkin kävi.

Melko lähellä terminaalia ”ystävällinen” herrasmies huomautti repussani (se oli poikkeuksellisesti selässä, eikä rinnan puolella) ja housuissani olevan sinappia ja tarjosi samalla paperia puhdistusta varten, siis vanha temppu. Tarkoituksena tietenkin on, että uhri riisuu repun selästään joka samassa silmänräpäyksessä tempaistaan apujoukkojen toimesta häneltä ja juostaan suin päin liikenteen sekaan. No, kokemus muutaman vuoden takaa muistutti asiasta (selvisin silloinkin vahingoitta).

Mies ohjasi vielä läheisen kahvilan veskiin, jossa voisin puhdistua. Hetken kuluttua ovea rynkytettiin voimakkaasti. Vähemmän miellyttävä olotila varsinkin kun näin sieluni silmissä ovea avatessani nyrkkien meren. Päätin syöksyä salamana ulos ja niin teinkin. Ilmeisesti kyseinen ”herrasmies” tunnettiin paikalla, koska oli kadonnut. Selvisin siis ilman takaiskuja. Niin ja oheinen ruoka muuten maksoi kaksi euroa.

Muutos on sanonnan mukaan pysyvä olotila, ja niin täälläkin. Kaksi vuotta sitten reppuuni ruiskutettiin salsaa, nyt sinappia. Yöpaikalla sveitsiläistyttö kertoi hänelle sattuneen saman ja myös sinapilla kuorrutettuna. Lippu jäi lunastamatta, ehtiihän sen myöhemminkin…Joka tapauksessa Baños odottaa ja toivottavasti rauhallisimmissa merkeissä.

Ohjelmassa vielä olivat puhtaat vaatteet, kiitos Angelin ja nopea vaaraton iltakeitto rikosten likaamassa La Mariscalissa. Myös reppu alkaa täyttyä Perun matkaa varten.

13.11.to

Nyt juuri 10.15. kirjoitusta Quiton pääkadun varrella. Viimeiset eurot vaihdettu kurssiin euro on 1,1 taalaa. No eipä ole enää eurooppalaista rahaa mukana, ja menossa jo kohti uutta maata.

Nyt paikallista aikaa 21.15 Bogotan kentällä odottamassa jatkolentoa Perun Limaan. Reppu ei menekään Cuzcoon asti; tullihan on jo Limassa.

Ympärilläni istuu tukevien naisten hymyilevä matkaseura, Kasvojen väri on muuta kuin Ecuadorissa (lentokoneessa vierustoveri kertoi heidän tulevan Karibian meren saarilta). Ainakin lähellä istuvien iho on mustaa tai ikään kuin tummaa sokeria olisi sekoitettu mustan ruudin kera. Ehkä oikea sana olisi erinomaisen tummanruskea..

Matkan johtajana häärää Arubasta kertova t-paita päällään tuiman näköinen mies, jonka päänvarsi on pitkä kuin kurjen kaula. Varren päässä pyörii ympäriinsä pieneksi jäänyt pää. Sen etuosassa pullottaa kaksi ruskeaa katseluvälinettä. Heti niiden alapuolella, osittain niiden välissä, on kapea nenä kuin tuulen kuluttama. Suu loistaa ja välkkyy kultaa, jonka Bogotan kultamuseo olisi varmaan kiinnostunut ottamaan kokoelmiinsa. Päässä, se kai tuo papu varren päässä on, aaltoilee joka suuntaan pörröttävää pehkoa. Unohtaa ei myöskään sovi sen molemmilla sivuilla olevia pitkulaisia korvalehtiä, jotka ovat sievästi ulospäin ulkonevat. Jopa ohikulkijan reipas astelu käytävällä lehauttaa kuulon tarkentamiseen tarkoitettuja äänenpyydystyselimiä.

  

4.11.ti

Pikkumutkien jälkeen aamukoneella siis Kolumbian Bogotaan. Kaikki lähdekirjat kehottavat tänne tulijoita käyttämään vain lentoyhteyksiä. No, Meksiko Citystä matkaa olisikin bussissa kertynyt ties kuinka kauan, kun lentokin kesti lähes viisi tuntia. Yliväsyneenä nopea kierros keskustassa tutustumassa lähikatujen sykkivään elämään ja pikainen lasagne ja petiin pikkuhotellin pikkuhuoneeseen.

5.11.ke

”Aamiaisen” jälkeen kummastelemaan kullan eri muotoja taidokkaita koruja ja lähes muinaishistoriasta huikaisevan kirkkaina heijastuvia kypäriä, rintasuojuksia, nilkka- ja rannekoruja, kokan moninaista käyttöä palvelevia astiastoja, kultaa, kultaa, kupariakin malliksi.

Kävely Museum d Órosta pyöreitten muotojen luo. Botero-museo, ilmainen sisäänpääsy, ilmainen hurmaava tuokio Boteron jättikokoisten ja pienempien teosten edessä. Museossa myös muuta taidetta: Moore, Dali, Picasso, Miro… Vielä pitäisi löytää jostakin reppuun mahtuvaa Boteroa, niin pyöreät ovat muodot, niin pullistelevat piirrokset että pikkureppu ei taida nielaista niitä.

Matka kulki historiallisen Bolivar- aukion poikki, jonka komeat rakennukset osuivat useammankin kamerankäyttäjän kuin minun silmiini.

Vielä lisää kävelyä ja telefericolla kaupungin korkeimmalle mäelle eli 3160 metriä merenpinnasta Cerro de Monserrateen. Paikasta on tullut pyhiinvaeltajien sikäläinen Mekka, koska siellä on tapahtunut lukuisia ihmetekoja. Täällä myös paikalla on Señor Caldon patsas 1650-luvulta, tosin sittemmin korjattu. Minulle kyseinen herra jäi tuntemattomaksi.

6.11 to

Aamulla taidetta! Modernin taiteen museo Bogotassa tarjosi sekä valokuvia että jättimäisiä maalauksia. Valitettavasti jostakin syystä valokuvaus oli kielletty ja niinpä täältä pois Malokaan joka kaikessa merkillisyydessään osoittautui käsittämättömäksi kompleksiksi. Voit itse eri laitteilla katsella vaikkapa öljyn jalostamista polttoaineeksi tai vaikkapa ratkaista matemaattisia kaavoja. Kaikkea ei todellakaan jaksanut katsoa ja kokeilla ja kun vielä välineissä temmelsi vähintään 300 koululaista ja päiväkerholaisia.

Päivän tapahtumista ei voi unohtaa paluumatkan taksikuljettajan taiturimaista pujottelua katkeamattomassa liikennevirrassa. Illalla vielä ruokailemassa Crapes con verduras, siis lettuja ja vihanneksia.

7.11. pe

Meni matka, kiitos infon, jota koskaan en saanut, museoissa kulkemiseksi. Nyt oli vuorossa jättimäinen kansallismuseo, jossa vaikka mitä nähtävää. Boteron, vuonna 1932 syntyneen taitelijan merkitys Kolumbialle oli täällä nähtävänä omana taidenäyttelynä. Hänet olikin tavallaan nimitetty jo kansallisaarteeksi.

Itse rakennus oli historiallisesti mielenkiintoinen. Aikanaan se oli ollut vankila, tosin jättikokoinen. Sen yli 400 sellistä oli oivallettu saneerata näyttelytila. Yksi selleistä oli jätetty luonnontilaan: eipä olisi ollut hauskaa elellä niissä tiloissa!

Mutta mitä tapahtuikaan illalla? Tavallisesti autojen hallitsemat kadut täyttyivät ilveilijöistä, tanssijoista, taikureista, hyppivistä ja laulavista ihmisjoukoista, jotka aaltoilivat katujen täydeltä. Arvataanpa nyt yhden pääkadun ihmismäärä 50 metrin matkalta 500? 800?, mahdotonta sanoa.

Ja kun Bogotan illasta puhutaan, niin meninpä lopuksi ottamaan lasin viiniä. Paikka oli kuitenkin kauppa, jonka tiskillä roikkui punaviinin ystäviä. No, minäkin ostamaan pikkupullon muistaen aamuisen aikaisen ylösnousun. Pian kuitenkin olin neljän kolumbialaisen seurassa punkkulasi kädessä vastaamassa kysymyksiin Suomesta. Tuttua maastamme olikin vain Finlandia votka ja kuin kunniavieraana tiskille tuotiin votkapullo, jota paikan isäntä jo kovin oli avaamassa.

Mukavia amigoja, kovat vaateet esitettiin takaisintulolle, jatkopaikkoja vähän jokaisen kotiin ja yksi heistä jo tarjosi kotiaan seuraavaksi vierailupaikaksi. Lopuksi ”kai hiukkasen horjuen” hotellille kolmen tunnin unta odottamaan.

29.10 ke

Ensimmäinen lento takana, ja aikaa mennyt yli kaksi tuntia. Nyt istumassa kentän kahvilassa odottaen Meksikon lentoa. Viereinen pöytäseurue kinaa laskusta. Ymmärrän heidän kiihkeästi purkautuvaa espanjaansa eli selitystä siitä, että maksettu on. Tarjoilijatytön posket punottavat kuin vielä jokin aikaa sitten Uniluodon pihlajamarjat.

Kello viisi iltapäivällä Suomen aikaan koneen videojärjestelmä ei toimi, lennetty ehkä tunti. Olen kysynyt itseltäni taas tätä matkaa, miksi menen. Ei ole selitystä, on vain matka ja jokin odotus jostakin, siis melko epämääräinen peruste häipyä seitsemäksi viikoksi maasta. Mutta kun kotimaassa katselin viime matkan kuvia Guatemalan kaduista, en voi muuta kun mennä.

Frankfurtin kentän täyteen ahdetussa kahvilassa surumielisen näköinen pöytäkumppanini aloitti saksaksi kyselyn olenko mistä. Saksaa hän puhui huonosti ja silmien tumma polte ja hentojen sormien raskaat kultakorut pakottivat kysymään puhuuko hän espanjaa ja heti vastaus ”si, si!

Kahden minuutin kuluttua kuulen hänen olevan Guatemalasta ja juuri sen järven läheltä, jonne en viime vuonna päässyt. Vaihdettiin kuulumiset, lasten ja lastenlasten iät. Surumielinen katse tummissa silmissä pakotti kysymään kiertoteitse onko kaikki hyvin. Tarkentamatta tähän kuvaukseen mistä oli kysymys koimme jonkinlaista yhteydentunnetta ja lämpimät poskisuukot vahvistivat tuon tunteen. Miksi näitä hetkiä voi kotimaassa kokea 15 minuutin tapaamisen jälkeen?

30.10 to Meksiko

Yö hotellissa lentokentällä eikä halpa ollutkaan. Tosin aamiaisen runsautta on vaikea kuvata ja sen kuuluessa hintaan söinkin parin päivän edestä. Useita kymmeniä metrejä notkuvia pöytiä täynnä eri herkkuja ja henkilökuntaa melkein saman verran kuin vieraitakin. Täältä autolla Patzcuaron viettämään dia de muertos, siis kuolleiden muistopäivää vähän, mutta vain niin kovin vähän, samoin kuin Suomessa. Perillä yöpyminen yksityistalon ulkorakennuksessa ja sesonkihinta sen mukainen 700 pesoa

Keskustassa metsästämässä aamupalaa. Väkeä on liikkeellä valtavat määrät ja vieläkin tuntuu kuin kaupunki vetäisi henkeään ennen suurta päivää. El dia de los muertos eli kuolleiden päivä odottaa auringonnousun takana. Mutta jo nyt: sokerista taiottuja pääkalloja, appelsiinin ja kirkkaankeltaisen xempazuchitl-kukkia kuin nuokkuvia aurinkoja. Myymäläkojut tarjoavat mitä maailma yleensä voi tarjota kaikki käsintehtyä vuorituulen kuivaamaa kangasta satojen tuntien jälkeen kankaaksi muuttunutta elämää, silmää hivelevää väribalettia.

31.10 pe

Tuli kesken kaiken kämpän vaihto, jos ei nyt huonompaan niin ainakin suurempaan suuntaan. Erillinen keittiö, seinät kiveä, lattia kiveä, katto tummaa puuta; koko katto roikkuu uhkaavasti muutaman parrun varassa. Pieniä terhakkaita hyönteisiä siellä täällä, nopeita juoksijoita kymmenine jalkapareineen. Ulkona kiekuu kukon iltakello; kaskaat ovat aloittaneet jo hartaan yksitoikkoisen yöseremoniansa. Varmana kuin Karjalan rukki sen surina tunkeutuu yksilasisen ikkunaruudun säröjenläpi, jossakin urisee rakkikoira yksinäisyyttään. Vielä illalla syömässä merkillistä keittoa ja haistelemassa marinsavuja. Pimeä paluumatka osittain taksilla, osittain taskulampun turvallisessa valokeilassa.

1.11.la

No niin, olipa hankala yö nukkua! Yövirkut kukot ja kulkijoita räyskyttävät koirat pitivät huolta valvomisesta ja kun vielä jonkinlainen jalkojen lihaksisto lähetteli voimakkaita kouristuksia.
Päivällä kaupungin vilinässä katsomassa maakuntien hevosten korskeaa menoa. Sadoittain hattupäisiä ratsastajia pitkässä saattueessa hevostensa selässä parhaat päällä, jokaisella ”Panama-hattu” päässään. Joukossa tietenkin ratsukoissaan sivuttain istuvia naisia ja pikkupoikia ponien selässä. Koko kaviokopsuttajien joukko liikehti kaupungin yleisömeren keskellä. Onkohan kotimaassa yhteensäkään noin montaa kavioparia?

Kaupunki on täynnä myyntikojuja ja kojut täynnä vainajien haudoille tai kai on parempi sanoa vainajille tarkoitettuja upeita kukkalaitteita. Tänään on vielä kuolleiden lasten päivä. Hautausmaat puhkeavat täyteen kukkaan vasta huomenna.

Tarkoituksenani oli lähteä vielä iltakonsertin jälkeen hautausmaalle, mutta uni kaatoi ja piti lujaa kiinni jo kahdeksan aikaan ja sen hellittäessä otettaan ranteessa oleva laite osoitti kolmea…

2.11. su

Aamulla kiipeäminen läheiselle ”vuorelle” muuttui käynniksi hautausmaalle, jossa sadat ihmiset olivat tapaamassa rakkaitaan. Muutamilla haudoilla orkesteri soitti vainajien muistomusiikkia; joka hautaa peitti kukkien meri.

Olen jo aikaisemminkin todennut valtavan eron latinalaisten ja meidän kansojen välillä suhtautumisessa kuolemaan. Vaikka täällä näkee myös surevia ihmisiä, on yleisilme kuitenkin, ei hauska, mutta jotenkin luottamus tapaamiseen siellä jossakin heijastuu heidän elämänmenossaan.

Aurinko paistoi tänäkin päivänä ja voi vain ihailla ihmisten tarvetta ja halua tuoda valtavia kukkarakenteita haudoille. Kaikkiaan tuon hetken aikana tunsin tai ainakin luulin tuntevani ja ymmärtävänäni jotakin heidän uskostaan tavata uudelleen. No, olipa niin tai näin, niin muisto ja tunnelma ravistivat voimakkaasti myös saarella käyntiä.

Kohde oli ehkä Patzcuaron tunnetuin saari hautausmaineen ja valitettavasti myös suosionsa vuoksi. Sain varoituksen jo päivää aikaisemmin saareen menemisestä eli ihmispaljoudesta.

Janitzio, jo pelkkä nimi aiheutti paniikin: sisäinen kokemus jostakin pyhästä. Saaren pyhyys katoaa jyrkkiä rappuja kiivetessä: niin paljon rihkamaa ja äänekkäitä kauppiaita aina vaan nousevan portaikon molemmin puolin. Toki jotakin kuitenkin pitää ostaa: hehkuvien hiillosten sylissä kypsennetty jättimaissintähkä, päälle chili-kastiketta ja ripaus tuntemattomaksi jäänyttä maustejauhetta. Venematkalla saaren pyhättöön kalastajat pyytämässä, siis aivan oikein, pyytämässä ei kalaa, vaan rahaa työnäytöksistään. Niinpä valokuvausinto lopahti huomatessani kaiken olevan vain turistirakennelman.

Loppuilta kuluikin haikaroita katsellen ja unohtaa ei sovi matkan ensimmäistä punaviinilasillista illan jo vallatessa kaupungin.

3.11. ma

Lähtöpäivä oli iltapäivän varjossa kohti Moreliaa josta sitten pääkaupunkiin yöksi ja aamulla kohti Kolumbiaa.

Vaikka lähtöhetki oli myöhäänkin, niin poistuminen kaupungista on kuin koko päivä olisi piloilla kaikkine pakkauksineen. Tunnelmaa kohentamaan meninkin keskustaan aamiaiselle. Ilmaista ohjelmaa tarjosi joka maanantainen poliisien marssi joka julistaa maan olevan voimissaan.

Tarkkojen taloudellisten laskelmien jälkeen kimppakyyti taksilla Moreliaan josta linja-autolla kohti Meksikon pääkaupunkia lentokentän viereen. Taksi yritti vielä ryövää tuplahinnan sovitusta, mutta nopeasti kieltään suoltavien meksikolaisten puhetulvien jälkeen päädyttiin puoleen vaaditusta lisähinnasta. Tästä vielä soitto taksikeskukseen.

Cityssä vasta puolen yön jälkeen ja sänkyyn vasta yhdeltä huomenaamun 04.30 herätys mielessä

8.12.la

Aamu oli iltaa viisaampi ja siksi seuraamaan markkinoiden sähläystä. Miten kuvata tavaramäärää kun kaikkea näyttää olevan liikaa. Maalaistorilla pienet ihmisnyytit torkkuivat vähäisten vihanneskasojensa äärellä, kellä sipulia, kellä salaattia, kellä juureksia. Värikkäät pitkänokkaiset linja-autot puhisivat ja pärisivät sylkien peräpäästään mustatukkaista lyhytkasvuista ihmisjoukkoa: Guatemalan tuliperäisten vuorten terveiset niille harvoille turisteille, jotka tänne markkinoiden nieluun olivat uskaltautuneet.

Erilleen sijoitetut artesania-liikkeet pursuivat laukkuja, puisia naamareita, väriloistossaan hehkuvia kankaita, pöytäliinoja, puseroita, kirkuvan värisiä hameita, kaikki tietenkin myyjien mukaan käsin tehtyjä.

Käytävällä maalauksellinen nainen kutomassa omalaatuisilla kangaspuillaan pöytäliinaa. Kasvot viiruiset, silmien tummuus hehkuu lämpöä, ne ovat kuin pienet laavan tummuttamat tulivuoret. Silmien säihke pysyy ja jokin vaikeasti ymmärrettävä yhteys ja lämpö siirtyy hänestä minuun. On kuin hän olisi lähettänyt vulkaaniset terveiset hehkumaan sisälleni. Voisinpa jakaa hänen lämpöään eteenpäin!

Illalla keskuspuistossa soittaa paikallinen sinfoniaorkesteri joululauluja ja pala nousee nieluun väkisin Adamin “oi jouluyö” sävelten espanjankielisten sanojen täyttäessä koko puiston ja sen myötä minun sisimpäni. Miltähän tuntuu muutaman päivän kuluttua kuulla saman laulun Suomen pimeässä?

9.12.su

Kello viisi aamulla herätys ja myöhemmin hurjaa kyytiä kohti tulivuoria päämääränä kiivetä aina hehkuun saakka. Jyrkkä vuorenrinne ei antanut anteeksi heikkokuntoisimmille, mutta järjestäjien hevoset auttoivat. Itse hikoilin sen pari litraa mitä matkalla join.

Itse vuori Pacaya on lähes ainoa toimiva tulivuori Guatemalassa. Viimeinen purkaus oli pari kuukautta sitten, toinen suurempi 15 kuukautta. Ryhmämme asteli pitkin mustaa laavaa kohti punaisena hehkuvaa pätsiä. Hetken pysähdys ja tossujen pohjat kuumenivat heti. Irrallinen laavakuona oli kuin laakeri jalan alla ja pieni kompastuminen, jolloin kameran objektiivin suojus putosi sopivasti punertavana hehkuvaan kitaan. Vuori oli ateriansa saanut, liekö ollut myös sen ansainnut?

Paluumatka rinnettä alas oli, kuten olin odottanut, ylösmenoa vaikeampi. Varpaat törmäsivät väkisin tossujen kärkiin ja pari rakkoa ja hiertymää kertoi sopimattomista jalkineista. Päätin rangaista suhteellisen uusia kenkiäni ja jätän ne Guatemalaan kaipaamaan Yyterin hiekan kosketusta ja Kallon rantakiviä.

Näkymät vuoren rinteiltä jäävät kertomatta muutaman korkeamman tulivuoren pysäyttäessä kynän. Varsinkin se yksi, joka pölläytti kauempana sisuksistaan höyrypilviä.

10.12.ma

Tänään viimeistä koko päivää Guatemalassa. Eilinen päivä varmisti menon mars-mars vauhtia hierontaan. Mielenkiintoinen kokemus, kun riittävän roteva naisihminen aloitti jalkapohjista, venytti varpaan kerrallaan, nousi jalkaa ylöspäin ja työnsi kätensä arasti reisien juureen. Puristeli ja litisteli, siirtyi vatsan alueelle ja painoi rivakasti kätensä vyötärön renkaaseen, sieltä rintojen kautta kaulan etuosaan, solisluun kuoppiin, rasvasi välillä kätensä ja väänteli vuoronperään käsivarsia ja naaman lihaksia, tarrasi kuin punkki päänahkaan ja repeli vähäisiä hiuksiani.

Käännös ja sama ohjelma alkoi selkäpuolelta. Reisien lihaksisto kertoi eilisestä kiipeämisestä ja niskan seutu ties mistä. Lopuksi alkoi hervoton lätkintä pitkin kehoani. Huoneen kiviseinistä lätkintä moninkertaistui ja kaiku kertoi kadulle: hei täällä hierotaan!

Loppupäivä hätäisillä ostoksilla ajatuksena tuo hölmöys ”mun täytyy ostaa sille ja sille jotakin.” Mitäpä jos se ja se onkin tyytyväinen pelkästä paluustani?

11.12 ti

Nyt Guatemalan lentokentällä lähtöä odottelemassa. On lian vaikeaa vetää tässä tilanteessa yhteen Guatemalan tapahtumia, liekö se edes tarpeellista. Katsotaan tilannetta Meksikossa, jonne kone lähtee parin tunnin kuluttua.

Kello 14.45 istumassa Mexico Cityn kentällä. Huone varattu hotellista (!) yöksi. Paikallinen lentokenttäruokailu (tapahtui toki ravintolassa) oli kohteliaasti sanottuna vaatimaton mutta hintava. Huomenna siis puolipäivän jälkeen kohti kotimaata. Vaikea ratkaisu tehtävä silloin: otanko kemiallisen unen?

12.12. ke

Istumassa Iberian lennolla kohti Espanjaa. Lennetty Meksikosta tunnin. Saakohan täältä ja koska ruokaa? Viime hetken typerä hankinta lentokentältä T-paita, ja kun minulla ei niitä jo tarpeeksi olisi. Koskahan sitä viisastuu?

Nyt lennetty yli viisi tuntia eli ollaan puolivälissä. Unta ei löydy ja ajatukset ovat kotona, Meksikossa, Kuubassa, Guatemalassa. Miksi haluan kulkea näissä maissa, olisiko kyseessä ihmisten ystävällisyys ja välittömyys ja se, että auttavasti pystyn heidän kanssaan keskustelemaan? Lapsuudenkotini suurista aarteista on ollut apua matkoillani ja antanut unohtumattomia muistoja.
Epilogi

Isäni oli innokas kirjojen ystävä. Tuolloin neljäkymmentäviisi vuotta sitten olin kevättalvipakkasten aikana polkupyörällä jäitä pitkin Luvian Säpissä. Isäni oli sujauttanut reppuuni ”Parnasso- kirjallisuuslehden, jossa oli Kirsi Kunnaksen suomentamana Federico Garcia Lorcan runo ”uskoton nainen”. Opin sen pian ulkoa (yksi yö, jolloin hammassäryn vuoksi en voinut nukkua) ja nuoressa päässäni heräsi halu lukea enemmän hänen runojaan. Voitin rahapelistä muutaman markan ja kiirehdin isältä pyytämään lisää rahaa ostaakseni Lorcan juuri suomennetun runokirjan. Kirjassa oli myös malliksi muutama säe espanjaa ja kuvittelin yhtenä päivänä voivan lukea ja jopa ymmärtää alkukielellä hänen runojaan.

 Miten minut pysäyttivät nuo sanat, jotka suomentamisen jälkeen osoittautuivat niin surrealistisiksi, etten niitä suomeksikaan ymmärtänyt, Mutta pelkkä espanjankielinen teksti vangitsi minut:

¡Oh granada abierta! Que eres
una llama sobre el árbol,
hermana en carne de Venus,
risa del huerto oredo.
Te cercan las mariposas
creyéndote sol parado,
y por miedo de quemarse
huyen de ti los gusanos.

Seuraava askel oli Linguaphonen nauhurikurssi, joka kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen pian jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Elämä kuitenkin jatkui kulkuaan ja vuosien kuluttua totesin olevani yksin. Kaipasin jotakin uutta tekemistä ja sattuma astui elämääni.

Vihdissä, jossa silloin asuin, alkoi espanjankielen alkeiskurssi, siispä sinne! Ihanan opettajan innostavat sanat alkoivat painua mieleen ja tietyt tapahtumat johtivat tarpeeseen oppia edesauttavasti myös puhumaan espanjaa.
Nyt tälläkin matkalla olen saanut ja halunnut puhua vaikkapa tupakkaviljelijän kanssa koko tarinan siemenestä sikariksi tai guatemalalaisen hautausmaalla itselleen ja perheelleen hautamausoleumin rakentajan kanssa. Tarkka kuvaus vainajan ja hautausvaiheiden eri tapahtumista pysäytti taas kerran ajattelemaan näiden ihmisten suhdetta kuolemaan. Miten erilainen se onkaan meidän kulttuuriimme verrattuna!

5.12. ke

No niin tänään on siis lähtöpäivä Guatemalaan. Matka Uxmaliin ja Kabuhiin oli täältä Méridasta järjestetty. Läheltä oli pikkusekaannus, joka olisi maksanut ties mitä.

Tilasin täältä lentolippua valmiiksi Guatemalasta Mexico Cityyn 12.12. päiväksi. Kun lippu oli kirjoitettu, niin äkkäsin katsoa (Gracias por Dios!) lähtöpäivää Suomeen (tämä lippu siis oli tilattu aikoinaan Suomesta). No, ei liene yllättävää, että lippu oli samaksi päiväksi. Virkailija aloitti holtittoman soittelun ympäri Meksikoa lipun peruuttamiseksi ja sen siirtämiseksi edelliseksi päiväksi. Lähes tunnin soittelun jälkeen asia selvisi onnellisesti: ei lisähintaa ja paikkojakin vielä oli vapaana 11. päivän lennolle. Nyt on edessä vielä kolme tuntia odotusta ja sitten yöautolla kohti Guatemalaa.

6.12. to

Itsenäisyyspäivän vietto alkoikin jo eilen eli Camen bussiasemalle Méridassa illan suussa ja sieltä 14 tunniksi venähtänyt bussimatka San Cristobal de las Casasiin. Silmät ristissä arvoin nukkuneeni ehkä tunnin, bussi pääteasemalle, jossa puolentoista tunnin odotus ja neljän tunnin matka Ciudad de Hidalgoon. Täältä kollektiivitaksilla muutama kilometri Guatemalan rajalle,
La Mesillaan.

Espanjankielen diminutiivimuoto pöydästä (la mesa) ei kertonut etukäteen mitään mihin jouduin. Kapea katu, jonka molemmin puolin vyöryi tavarapaljous kaikesta siitä mahdollisesta ja mahdottomasta, mitä maa ikinä päällään kantaa. Ikivanhat autot, mopotaksit ja ihmisten paljous oli tehdä nukkumattomaan mieleeni syviäkin haavoja. Paikallinen yleinen WC jääköön kuvaamatta, eikä pressukopin takahuoneessa nautittu mustunut kana oikein muistuttanut Portugalin piri-piri kanaa. Tilannetta ei yhtään helpottanut lipunmyyntipaikalla (se toimi leppoisasti erään myymälän etuovella) tieto että heti viiden tunnin päästä lähtee bussi kohti Guatemala Cityä, jonne aikataulun mukaan kestää matka kuusi tuntia (käytännössä kuitenkin se kesti seitsemän ja puolituntia).

Painajainen siis jatkui kello 21.00 ja perillä Guatemala Cityssä aamuyöstä 04.50, joskaan päiväyksestä en ole varma. Luonnollisesti matka sysipimeässä bussissa oli uneton: edessä oleva penkki oli aivan liian lähellä nukkumista ajatellen.

Mahtui tosin matkaan yksi hauskakin tapahtuma. Tosin hauskuus itse tilanteessa oli kaukana: näissä pitkän matkan busseissa on perällä vessa ja tuntematta suurempaa tarvetta lähdin kuitenkin siellä käymään aikaa tappaakseni. Vessasta tietenkin puuttui valo ja yritin suorittaa tehtäväni ahtaassa kopissa istuen (veskien mitoitus lienee tehty 150-senttisen ihmisen mukaan). Vessan ovi kuitenkin pamahti lukkoon ja päätarkoituksen poisti mielestä syntynyt ahtaan paikan kammo. Hirveä kuristava tunne astui tilalle. Täällä olet ja pysyt, ilma loppuu kohta ja tukehdut jo valmiiksi olleeseen löyhkään. Täydellisen pakokauhun vallassa yritin löytää pimeässä säpin, jotta voisin paeta aukenevasta ovesta. Jostakin lukko löytyi minuuttien kuluttua (saattoi olla käytännössä muutama sekunti) ja kaikin voimin työnsin ovea. Kaikki auton takaosassa olevat matkustajat heräsivät oven pamahtaessa rajusti auki.

Vielä oli yksi työ tehtävä eli lähes polvissa roikkuneet housut oli hinattava paikoilleen ja perskankut vilkkuen huojuin istuinpaikkaani kohden. Jos lukijaa kiinnostaa tietää, mitä sitten tapahtui, niin matkan ainoa pysähdyspaikka oli parikymmentä minuuttia myöhemmin ja terminaalissa oli vessa. Niin pienet ovat huvit guatemalalaisessa yöbussissa…

Perille pääkaupungissa siis aamuviideltä. Hirveä härdeli linja-autoasemalla, kun taksit huusivat tarjouksiaan. Päämääränä oli Antiquan kaupunki, joten puolen tunnin taksiajo tuntui kiinnostavan kaikkia guatemalalaisia taksikuskeja, Perille päästiin aamun jo väläytellessä ensimmäisiä valojaan.

4.12 ti

Uxmal!Tämän monien mielestä Jukatanin hienoin maya-kulttuurin jäänne lienee saanut ensimmäiset asutuksensa jo 600 eKr., mutta sen kukoistus alkaa vasta 1000 luvun vaihteessa. Kaupunki eroaa Chichén Itzásta lähes joka tavalla: oleellinen ero oli jo veden saanti. Uxmal on kuivalla seudulla kun taas Chichén Itzá perustettiin cenoten läheisyyteen. Niinpä uxmalilaiset rakensivat monimuotoisia veden keräyslaitteita säilyäkseen hengissä.

Tässä jumalaisen kauniissa ympäristössä katson kelloa. Se on 10.50. Ensimmäisenä osuu silmiin suunnattoman suurena nouseva taikurin pyramidi, joka itse asiassa on viiden pyramidin tulos. Tämä lähes 30-metrinen kolossi on hallitseva katsoipa koko aluetta mistä suunnasta tahansa.

Pyramidin läheisyydessä on kokonainen kortteli mitä taidokkaimmin koristeltuja rakennuksia. Väärään ajatteluun johtaa rakennusryhmän nimi nunnaluostarikortteli. Nimi on saanut nimensä rakennustyypin mukaan se kun muistuttaa espanjalaisia nunnaluostareita. Mayat eivät itse ole tunteneet nunnaluostarikäsitettä.

Koko korttelin huomattavin rakennus on sen pohjoissivulla. Se on jo rakenteellisesti muita ylempänä halliten täten suurta korttelin keskelle jäävää torialuetta. Kaksi pienempää temppeliä on päärakennuksen edessä. Koko korttelin hallitsevana koristekuviona on sateenjumala Chacin kasvot. Muita koristeaiheita ovat sulkakäärme ja Venus-planeetan muotoinen kuvio.

Uxmalin alueella on myös pallokenttä, joka on kuitenkin paljon vaatimattomampi kuin Chichén Itzán kenttä. Pelattava kisa oli samanlainen eli pallo piti saada renkaan läpi koskettamatta palloa käsin.

Taikurin pyramidin rinnalle sen majesteettisuudessaan nousee lähes satametrinen kuvernöörin palatsi. Se on rakennettu korkealle terassille ja keskellä olevan päärakennuksen päihin on tehty pienemmät lisärakennukset. Nousu kuvernöörin palatsin terassille antaa käsityksen mikä Uxmalia vielä odottaa. Kauempana vihreiden lehvistöjen sisällä odottaa arkeologeja vielä suunnaton työ. Ainakin kolme selvää kohdetta on näköpiirissä. Ken tietää, mitä ne vielä joskus paljastavat.

Palatsin edessä on Uxmalista tunnettu symboli kaksipäinen jaguaari. Patsaan vierestä tunkeutuu maasta suunnaton fallos-symboli. Samainen symboli esiintyy muissakin paikoissa ja se ei suinkaan ole mikään seksuaalinen viesti vaan viittaa maan hedelmällisyyteen. Fallos-kulttia esiintyy monilla muillakin paikkakunnilla Meksikossa.

Takaisin autoon ja ruokaillut ryhmä siirtyy Kabahiin, joka on vajan tunnin ajomatkan päässä Uxmalista. Ylitse muiden rakennusten täällä nousee naamarien temppeli. Nimi on peräisin lähes kolmesta sadasta sateenjumala Chacin korkokuvioisista kasvonaamioista. Chacin tunnusmerkkinä oleva isokokoinen nenä on rapautunut monista naamioista satojen vuosien kuluessa pois, mutta vielä palatsin eteläsivulla saattoi nähdä tuon julmailmeisen jumalan kasvot. Loistavalla sommittelulla koko julkisivu oli istutettu katkeamattomana koko fasadiin.

Kabahissa on myös maya-kulttuurin harvinaisuuksiin kuuluvat kolmiulotteiset ihmisfiguurit, joita ei juuri ole tavattu muilla maya-alueilla. Nämä kivipatsaat toimivat samalla rakennuksen pilareina. Yhdellä patsaalla on jaguaarinaamari päässään.Vielä alueen hienouksiin voi laskea mukaan palatsin, joka on koristeltu pikkupilareilla. Niin täällä kuin Uxmalissakin on vielä lukuisia kumpareita odottamassa avaamistaan. Mayojen salaisuudet eivät vielä ole kaikki auenneet ja voitane odottaa vieläkin ihmeellisimpiä ja taidokkaampia koristeita ja rakennuksia, kunhan rahat kaivutöihin jostakin kerran saadaan.

1.12. la

Tänään olen siis siinä pisteessä, johon eilen soitin. Paikan nimi on Piste sijaiten Cancúnin ja Méridan välissä. Kyläpahanen makaa auringonhehkussa vain parin kilometrin päässä ehkäpä mahtavimmasta mayojen kulttuurin muistomerkeistä Chichén Itzásta. Paikka muistuttamassa mayojen elämästä, kulteista, riiteistä.

Mayojen katsotaan asuttaneen Chichén Itzáa jo neljännen vuosisadan tienoilla. Vanhat kaupungit kuitenkin hävisivät ja uusi kulttuuri alkoi kukoistaa eräänlaisena renessanssina noin vuonna 1000. Kukoistusta kesti pari sataa vuotta ja rappioon syöksyttiin hävittyjen sotien myötä.

Chichén Itzán (itzá-heimon kaivo) tekee erinomaisen mielenkiintoiseksi ja erilaiseksi se, että alueella on sekä mayojen että tolteekkien aikakaudella rakennettuja osia. Korkeimmaksi alueella kohoaa mahtava pyramidi, joka nousee lähes kolmeenkymmeneen metriin pyramidin huipulla olevan temppelin kanssa. Pyramidin sivun pituus on 54 metriä. Myönnän hengitykseni pysähtyneen, kun astuin varjoisesta metsästä kirkkaaseen aurinkopaisteeseen. Säteet valoivat pyramidin yhdelle särmälle vaikutelman ikään kuin se olisi ollut jalometallia. Pyramidin (sen sivun pituus on yli 50 metriä) sisällä on toinen pienempi ja siellä on jadejaguaari eli ylipapin valtaistuin. Se on muotoiltu jaguaarin näköiseksi, maalattu punaiseksi, sen kaikki 80 täplää ovat jadekiekkoja, hampaat piikiveä.

Pyramidin rakentaminen osoittaa mayojen tiedot ja taidot taivaankappaleista. Kevät- ja syyspäivien tasauksina keskipäivän aurinko muodostaa pyramidin särmälle varjon joka siirtyy portaikolle liittyen maan tasossa koristeena olevan käärmeen päähän suunnattomana käärmeen ruumiina.

Vieressä on pienempi soturien temppeli jonka etualalla on sulkakäärme ja kruununa temppelin päällä Chac Mool veistos. Tämä hahmo istuu ja pitää polviensa varassa uhrivatia. On ilmeistä, että juuri tälle vadille laskettiin uhrattujen ihmisten sydämet: monesti ylipappi aloitti rituaalin avaamalla uhrin rinnan ja irrottamalla vielä sykkivän sydämen.

Soturien temppelin vieressä on satojen pyöreiden pylväikköjen rivit. Alue lienee ollut aikanaan katettu, ja sen uskotaan olevan tolteekkien tekemä. Nämä käyttivät kattojensa kannattimina puuta, mikä luonnollisesti vuosien saatossa mätäni. Chichén Itzán alueella voikin nähdä kahden eri kulttuurin vaikutteita eli tolteekkien ja mayojen.

Muutaman sadan metrin kävelyn pysäyttää vihreänä kimaltava vesi yksi Jukatanin niemimaan lukuista cenoteista. Cenote on maanalaisten jokien vaikutuksesta syntynyt eräänlainen kaivo mutta joka kuitenkin voi olla läpimitaltaan kymmeniä metrejä. On luonnollista, että jokien ja järvien puuttuessa asutus mielellään muodostui tällaisen ”kaivon” lähistölle.

Cenoten vihreä silmä kiiluu muutaman kymmenen metrin syvyydessä. Mittaukset kertovat vettä olevan parikymmentä metriä. Luonnonkatastrofeja yritettiin lepyttää tuomalla paikalle ihmisuhreja, jotka ensin kylvetettiin cenoten reunassa olevassa saunassa ja sen jälkeen paiskattiin kuolemaan. Peseytymistä pidettiin tärkeänä, koska uskomuksena oli että cenoten kautta päästään toiseen maailmaan. Uhrien lisäksi lampeen heitettiin arvoesineitä, veistoksia jne. Luonnollisesti paikka oli pyhä ja juomavesi haettiin muualta.

Parisataa metriä sotilaiden temppelistä länteen on suunnaton pallokenttä. Seitsemänmiehiset joukkueet yrittivät saada painavan kumipallon lähes seitsemän metrin korkeudessa olevan kivirenkaan läpi. Palloa ei saanut koskettaa käsin ja niinpä oli lähes mahdotonta saada pallo reiästä varsinkin kun renkaan läpimitta ei juuri ollut palloa suurempi. Tuomari määritteli pelin kulkua ja tulos ratkesi yleensä tehtyjen virheiden perusteella. Voittajajoukkueen kapteeni rikastui loppuiäksi: hävinneelle kävi huonommin. Pelikenttää ympäröivät kivikaiverrukset kertovat omaa synkkää kieltään eli usein seurauksena oli hänelle tai jopa koko hävinneelle joukkueelle kuolema.

Yksi pelikentän erikoisuuksia on sen uskomaton akustiikka. Kentän pituus on 145 metriä. Sen päissä istuvat ihmiset voivat normaaliäänellä puhua ja ymmärtää toisiaan! Sivuseinät ovat myös varmasti antaneet joukkueiden kannattajien huudoille lisää volyymiä.

Yksi osoitus mayojen kiinnostuksesta taivaankappaleiden liikkeitä kohtaan on paikalle rakennettu tähtitorni. Näiden tutkimustensa perusteella mayat tekivät ensimmäiset kalenterinsa. Ulkopuolelta torni muistuttaa nykyisiä tähtitorneja pyöreän ulkovaippansa ansiosta.

2.12. su

Aamiainen paikallisessa ruokakaupassa. Cappuccino ja kerrosvoileipä, pari litraa vettä ja urheilujuomaa evääksi, ja uudelleen Maya-kulttuurin ihmeitä tarkastelemaan. Mikä niistä minua eniten säväytti? Varmasti tuo eilinen ensi näky pyramidiin ja valon osuminen sen yhteen särmään. Tuon vavahduttavan alueen sisällä toimii luonnollisesti erilaisten myyjien ja kaupustelijoiden värikäs joukko. Patsaita, hopeakoruja, vaatteita, hehkuvia pöytäliinoja. Hintaneuvottelut aamulla alkavat toteamuksella niin ja niin monta pesoa, “mutta koska olet ensimmäinen asiakkaani tänä aamuna niin juuri sinulle hinta on puolet oikeassta hinnasta”

Kulttien ja riittien ”raakuuksien” keskellä unohdamme herkästi verenvuodatukseen liittyvät uskomukset. Maailma pyöri enemmän tai vähemmän uhratun ihmisveren määrästä (atsteekit) ja laadusta (mayat) riippuen. Mayoille kelpasivat myös uhrattavaksi sellaiset sotavangit jotka olivat tarpeeksi hienosta suvusta kuten ylimykset ja ruhtinaat.

Uhraustavat vaihtelivat. Tavallinen tapa oli taivuttaa uhri alttarille ja pappien pitäessä kiinni raajoista ylipappi avasi rinnan ja repi sydämen irti. Toisinaan uhrattava ammuttiin nuolia täyteen tai paloiteltiin kannibaaliateriaa varten. Ilmeisesti uhraustapa riippui siitä, mitä jumalolentoa yritettiin kulloinkin lepyttää.

On turhaa tuomita mayoja heidän tapojensa takia. Uskomukset ja luulot olivat silloin näin. Voidaankin kysyä, ovatko tämän päivän ihmisellä asiat eri tavalla. Maailmassa uhrataan päivittäin uskonnon takia lukemattomia ihmishenkiä: vain uskomukset jumalkuvista ovat muuttuneet milloin diktaattoriksi, milloin ”vääräuskoisten” hävittämiseksi.

Vaikka Cancunissa olenkin, niin kotimaa nousee lähes aina esiin, kun puhuu jonkun turistin kanssa, Aikaisemmin jo kerroin tapaamisesta Kuubassa, jossa siellä asuva ei-tyypillisen kuubalaisen näköinen mies tunsi suomalaisen naisen, joka tietenkin asuu Porissa! Myöhemmin tavatessani miehen siellä uudelleen sain viestin Poriin kuljettavaksi.

Nyt tänä aamuna vaihdoin muutaman sanan yöpaikan respassa pariskunnan kanssa, joka oli kotoisin Oklahomasta. Kertoessani olevani Suomesta kävi heti selväksi, että rouvan isoisä oli lähtöisin Suomesta totellen sukunimeä Heikkilä. Isäntä kysyi olenko insinööri ja hölmistyneenä vastasin kyllä vain ja kysäisin mistä moinen arvaus. Vastaus ei olisi voinut paremmalta tuntua maamme kannalta: ”No, lähes kaikki tapaamani suomalaiset ovat olleet insinöörejä. Se kuvaa jotakin maanne koulutustasosta”. Vielä illalla luin netistä Suomen taas olleen ykkösluokassa PISAn vertailussa. Ei siis tuntunut hassummalta olla kotoisin pohjan peruilta.

Päivän muuhun ohjelmaan kuului mielenkiintoinen ajelu kaupasta toiseen etsimässä adapteria, takapihan rahanvaihtopaikka ja seuraavan yöpaikan selvittelyä kera matkalipun hankinnan. Yöpaikka pitäisi olla Pisteessä…Huomenna siis matka maineikkaaseen Chichén Itzáan. Jo pelkkä nimi herättää henkiin mayakulttuurin historiaa.

Vielä illalla koin vaikuttavan hetken. Havahduin täysin vieraassa ihmisvälinässä keskellä joulukrääsän ja tavarapaljouden ylipursuvassa tarjonnassa lapsenäänen laulavan tuttua joululaulua. Pala nousi kurkkuun muutamaksi sekunniksi ajatusten palatessa niihin jouluihin, kun lapset olivat pieniä ja lapinkoira Topi halusi avata jokaisen joululahjapaketin.