Mekla Blogi

4.11.ti

Pikkumutkien jälkeen aamukoneella siis Kolumbian Bogotaan. Kaikki lähdekirjat kehottavat tänne tulijoita käyttämään vain lentoyhteyksiä. No, Meksiko Citystä matkaa olisikin bussissa kertynyt ties kuinka kauan, kun lentokin kesti lähes viisi tuntia. Yliväsyneenä nopea kierros keskustassa tutustumassa lähikatujen sykkivään elämään ja pikainen lasagne ja petiin pikkuhotellin pikkuhuoneeseen.

5.11.ke

”Aamiaisen” jälkeen kummastelemaan kullan eri muotoja taidokkaita koruja ja lähes muinaishistoriasta huikaisevan kirkkaina heijastuvia kypäriä, rintasuojuksia, nilkka- ja rannekoruja, kokan moninaista käyttöä palvelevia astiastoja, kultaa, kultaa, kupariakin malliksi.

Kävely Museum d Órosta pyöreitten muotojen luo. Botero-museo, ilmainen sisäänpääsy, ilmainen hurmaava tuokio Boteron jättikokoisten ja pienempien teosten edessä. Museossa myös muuta taidetta: Moore, Dali, Picasso, Miro… Vielä pitäisi löytää jostakin reppuun mahtuvaa Boteroa, niin pyöreät ovat muodot, niin pullistelevat piirrokset että pikkureppu ei taida nielaista niitä.

Matka kulki historiallisen Bolivar- aukion poikki, jonka komeat rakennukset osuivat useammankin kamerankäyttäjän kuin minun silmiini.

Vielä lisää kävelyä ja telefericolla kaupungin korkeimmalle mäelle eli 3160 metriä merenpinnasta Cerro de Monserrateen. Paikasta on tullut pyhiinvaeltajien sikäläinen Mekka, koska siellä on tapahtunut lukuisia ihmetekoja. Täällä myös paikalla on Señor Caldon patsas 1650-luvulta, tosin sittemmin korjattu. Minulle kyseinen herra jäi tuntemattomaksi.

6.11 to

Aamulla taidetta! Modernin taiteen museo Bogotassa tarjosi sekä valokuvia että jättimäisiä maalauksia. Valitettavasti jostakin syystä valokuvaus oli kielletty ja niinpä täältä pois Malokaan joka kaikessa merkillisyydessään osoittautui käsittämättömäksi kompleksiksi. Voit itse eri laitteilla katsella vaikkapa öljyn jalostamista polttoaineeksi tai vaikkapa ratkaista matemaattisia kaavoja. Kaikkea ei todellakaan jaksanut katsoa ja kokeilla ja kun vielä välineissä temmelsi vähintään 300 koululaista ja päiväkerholaisia.

Päivän tapahtumista ei voi unohtaa paluumatkan taksikuljettajan taiturimaista pujottelua katkeamattomassa liikennevirrassa. Illalla vielä ruokailemassa Crapes con verduras, siis lettuja ja vihanneksia.

7.11. pe

Meni matka, kiitos infon, jota koskaan en saanut, museoissa kulkemiseksi. Nyt oli vuorossa jättimäinen kansallismuseo, jossa vaikka mitä nähtävää. Boteron, vuonna 1932 syntyneen taitelijan merkitys Kolumbialle oli täällä nähtävänä omana taidenäyttelynä. Hänet olikin tavallaan nimitetty jo kansallisaarteeksi.

Itse rakennus oli historiallisesti mielenkiintoinen. Aikanaan se oli ollut vankila, tosin jättikokoinen. Sen yli 400 sellistä oli oivallettu saneerata näyttelytila. Yksi selleistä oli jätetty luonnontilaan: eipä olisi ollut hauskaa elellä niissä tiloissa!

Mutta mitä tapahtuikaan illalla? Tavallisesti autojen hallitsemat kadut täyttyivät ilveilijöistä, tanssijoista, taikureista, hyppivistä ja laulavista ihmisjoukoista, jotka aaltoilivat katujen täydeltä. Arvataanpa nyt yhden pääkadun ihmismäärä 50 metrin matkalta 500? 800?, mahdotonta sanoa.

Ja kun Bogotan illasta puhutaan, niin meninpä lopuksi ottamaan lasin viiniä. Paikka oli kuitenkin kauppa, jonka tiskillä roikkui punaviinin ystäviä. No, minäkin ostamaan pikkupullon muistaen aamuisen aikaisen ylösnousun. Pian kuitenkin olin neljän kolumbialaisen seurassa punkkulasi kädessä vastaamassa kysymyksiin Suomesta. Tuttua maastamme olikin vain Finlandia votka ja kuin kunniavieraana tiskille tuotiin votkapullo, jota paikan isäntä jo kovin oli avaamassa.

Mukavia amigoja, kovat vaateet esitettiin takaisintulolle, jatkopaikkoja vähän jokaisen kotiin ja yksi heistä jo tarjosi kotiaan seuraavaksi vierailupaikaksi. Lopuksi ”kai hiukkasen horjuen” hotellille kolmen tunnin unta odottamaan.

29.10 ke

Ensimmäinen lento takana, ja aikaa mennyt yli kaksi tuntia. Nyt istumassa kentän kahvilassa odottaen Meksikon lentoa. Viereinen pöytäseurue kinaa laskusta. Ymmärrän heidän kiihkeästi purkautuvaa espanjaansa eli selitystä siitä, että maksettu on. Tarjoilijatytön posket punottavat kuin vielä jokin aikaa sitten Uniluodon pihlajamarjat.

Kello viisi iltapäivällä Suomen aikaan koneen videojärjestelmä ei toimi, lennetty ehkä tunti. Olen kysynyt itseltäni taas tätä matkaa, miksi menen. Ei ole selitystä, on vain matka ja jokin odotus jostakin, siis melko epämääräinen peruste häipyä seitsemäksi viikoksi maasta. Mutta kun kotimaassa katselin viime matkan kuvia Guatemalan kaduista, en voi muuta kun mennä.

Frankfurtin kentän täyteen ahdetussa kahvilassa surumielisen näköinen pöytäkumppanini aloitti saksaksi kyselyn olenko mistä. Saksaa hän puhui huonosti ja silmien tumma polte ja hentojen sormien raskaat kultakorut pakottivat kysymään puhuuko hän espanjaa ja heti vastaus ”si, si!

Kahden minuutin kuluttua kuulen hänen olevan Guatemalasta ja juuri sen järven läheltä, jonne en viime vuonna päässyt. Vaihdettiin kuulumiset, lasten ja lastenlasten iät. Surumielinen katse tummissa silmissä pakotti kysymään kiertoteitse onko kaikki hyvin. Tarkentamatta tähän kuvaukseen mistä oli kysymys koimme jonkinlaista yhteydentunnetta ja lämpimät poskisuukot vahvistivat tuon tunteen. Miksi näitä hetkiä voi kotimaassa kokea 15 minuutin tapaamisen jälkeen?

30.10 to Meksiko

Yö hotellissa lentokentällä eikä halpa ollutkaan. Tosin aamiaisen runsautta on vaikea kuvata ja sen kuuluessa hintaan söinkin parin päivän edestä. Useita kymmeniä metrejä notkuvia pöytiä täynnä eri herkkuja ja henkilökuntaa melkein saman verran kuin vieraitakin. Täältä autolla Patzcuaron viettämään dia de muertos, siis kuolleiden muistopäivää vähän, mutta vain niin kovin vähän, samoin kuin Suomessa. Perillä yöpyminen yksityistalon ulkorakennuksessa ja sesonkihinta sen mukainen 700 pesoa

Keskustassa metsästämässä aamupalaa. Väkeä on liikkeellä valtavat määrät ja vieläkin tuntuu kuin kaupunki vetäisi henkeään ennen suurta päivää. El dia de los muertos eli kuolleiden päivä odottaa auringonnousun takana. Mutta jo nyt: sokerista taiottuja pääkalloja, appelsiinin ja kirkkaankeltaisen xempazuchitl-kukkia kuin nuokkuvia aurinkoja. Myymäläkojut tarjoavat mitä maailma yleensä voi tarjota kaikki käsintehtyä vuorituulen kuivaamaa kangasta satojen tuntien jälkeen kankaaksi muuttunutta elämää, silmää hivelevää väribalettia.

31.10 pe

Tuli kesken kaiken kämpän vaihto, jos ei nyt huonompaan niin ainakin suurempaan suuntaan. Erillinen keittiö, seinät kiveä, lattia kiveä, katto tummaa puuta; koko katto roikkuu uhkaavasti muutaman parrun varassa. Pieniä terhakkaita hyönteisiä siellä täällä, nopeita juoksijoita kymmenine jalkapareineen. Ulkona kiekuu kukon iltakello; kaskaat ovat aloittaneet jo hartaan yksitoikkoisen yöseremoniansa. Varmana kuin Karjalan rukki sen surina tunkeutuu yksilasisen ikkunaruudun säröjenläpi, jossakin urisee rakkikoira yksinäisyyttään. Vielä illalla syömässä merkillistä keittoa ja haistelemassa marinsavuja. Pimeä paluumatka osittain taksilla, osittain taskulampun turvallisessa valokeilassa.

1.11.la

No niin, olipa hankala yö nukkua! Yövirkut kukot ja kulkijoita räyskyttävät koirat pitivät huolta valvomisesta ja kun vielä jonkinlainen jalkojen lihaksisto lähetteli voimakkaita kouristuksia.
Päivällä kaupungin vilinässä katsomassa maakuntien hevosten korskeaa menoa. Sadoittain hattupäisiä ratsastajia pitkässä saattueessa hevostensa selässä parhaat päällä, jokaisella ”Panama-hattu” päässään. Joukossa tietenkin ratsukoissaan sivuttain istuvia naisia ja pikkupoikia ponien selässä. Koko kaviokopsuttajien joukko liikehti kaupungin yleisömeren keskellä. Onkohan kotimaassa yhteensäkään noin montaa kavioparia?

Kaupunki on täynnä myyntikojuja ja kojut täynnä vainajien haudoille tai kai on parempi sanoa vainajille tarkoitettuja upeita kukkalaitteita. Tänään on vielä kuolleiden lasten päivä. Hautausmaat puhkeavat täyteen kukkaan vasta huomenna.

Tarkoituksenani oli lähteä vielä iltakonsertin jälkeen hautausmaalle, mutta uni kaatoi ja piti lujaa kiinni jo kahdeksan aikaan ja sen hellittäessä otettaan ranteessa oleva laite osoitti kolmea…

2.11. su

Aamulla kiipeäminen läheiselle ”vuorelle” muuttui käynniksi hautausmaalle, jossa sadat ihmiset olivat tapaamassa rakkaitaan. Muutamilla haudoilla orkesteri soitti vainajien muistomusiikkia; joka hautaa peitti kukkien meri.

Olen jo aikaisemminkin todennut valtavan eron latinalaisten ja meidän kansojen välillä suhtautumisessa kuolemaan. Vaikka täällä näkee myös surevia ihmisiä, on yleisilme kuitenkin, ei hauska, mutta jotenkin luottamus tapaamiseen siellä jossakin heijastuu heidän elämänmenossaan.

Aurinko paistoi tänäkin päivänä ja voi vain ihailla ihmisten tarvetta ja halua tuoda valtavia kukkarakenteita haudoille. Kaikkiaan tuon hetken aikana tunsin tai ainakin luulin tuntevani ja ymmärtävänäni jotakin heidän uskostaan tavata uudelleen. No, olipa niin tai näin, niin muisto ja tunnelma ravistivat voimakkaasti myös saarella käyntiä.

Kohde oli ehkä Patzcuaron tunnetuin saari hautausmaineen ja valitettavasti myös suosionsa vuoksi. Sain varoituksen jo päivää aikaisemmin saareen menemisestä eli ihmispaljoudesta.

Janitzio, jo pelkkä nimi aiheutti paniikin: sisäinen kokemus jostakin pyhästä. Saaren pyhyys katoaa jyrkkiä rappuja kiivetessä: niin paljon rihkamaa ja äänekkäitä kauppiaita aina vaan nousevan portaikon molemmin puolin. Toki jotakin kuitenkin pitää ostaa: hehkuvien hiillosten sylissä kypsennetty jättimaissintähkä, päälle chili-kastiketta ja ripaus tuntemattomaksi jäänyttä maustejauhetta. Venematkalla saaren pyhättöön kalastajat pyytämässä, siis aivan oikein, pyytämässä ei kalaa, vaan rahaa työnäytöksistään. Niinpä valokuvausinto lopahti huomatessani kaiken olevan vain turistirakennelman.

Loppuilta kuluikin haikaroita katsellen ja unohtaa ei sovi matkan ensimmäistä punaviinilasillista illan jo vallatessa kaupungin.

3.11. ma

Lähtöpäivä oli iltapäivän varjossa kohti Moreliaa josta sitten pääkaupunkiin yöksi ja aamulla kohti Kolumbiaa.

Vaikka lähtöhetki oli myöhäänkin, niin poistuminen kaupungista on kuin koko päivä olisi piloilla kaikkine pakkauksineen. Tunnelmaa kohentamaan meninkin keskustaan aamiaiselle. Ilmaista ohjelmaa tarjosi joka maanantainen poliisien marssi joka julistaa maan olevan voimissaan.

Tarkkojen taloudellisten laskelmien jälkeen kimppakyyti taksilla Moreliaan josta linja-autolla kohti Meksikon pääkaupunkia lentokentän viereen. Taksi yritti vielä ryövää tuplahinnan sovitusta, mutta nopeasti kieltään suoltavien meksikolaisten puhetulvien jälkeen päädyttiin puoleen vaaditusta lisähinnasta. Tästä vielä soitto taksikeskukseen.

Cityssä vasta puolen yön jälkeen ja sänkyyn vasta yhdeltä huomenaamun 04.30 herätys mielessä

Klikkaa kuvaa nähdäksesi suuremman version. 

8.12.la

Aamu oli iltaa viisaampi ja siksi seuraamaan markkinoiden sähläystä. Miten kuvata tavaramäärää kun kaikkea näyttää olevan liikaa. Maalaistorilla pienet ihmisnyytit torkkuivat vähäisten vihanneskasojensa äärellä, kellä sipulia, kellä salaattia, kellä juureksia. Värikkäät pitkänokkaiset linja-autot puhisivat ja pärisivät sylkien peräpäästään mustatukkaista lyhytkasvuista ihmisjoukkoa: Guatemalan tuliperäisten vuorten terveiset niille harvoille turisteille, jotka tänne markkinoiden nieluun olivat uskaltautuneet.

Erilleen sijoitetut artesania-liikkeet pursuivat laukkuja, puisia naamareita, väriloistossaan hehkuvia kankaita, pöytäliinoja, puseroita, kirkuvan värisiä hameita, kaikki tietenkin myyjien mukaan käsin tehtyjä.

Käytävällä maalauksellinen nainen kutomassa omalaatuisilla kangaspuillaan pöytäliinaa. Kasvot viiruiset, silmien tummuus hehkuu lämpöä, ne ovat kuin pienet laavan tummuttamat tulivuoret. Silmien säihke pysyy ja jokin vaikeasti ymmärrettävä yhteys ja lämpö siirtyy hänestä minuun. On kuin hän olisi lähettänyt vulkaaniset terveiset hehkumaan sisälleni. Voisinpa jakaa hänen lämpöään eteenpäin!

Illalla keskuspuistossa soittaa paikallinen sinfoniaorkesteri joululauluja ja pala nousee nieluun väkisin Adamin “oi jouluyö” sävelten espanjankielisten sanojen täyttäessä koko puiston ja sen myötä minun sisimpäni. Miltähän tuntuu muutaman päivän kuluttua kuulla saman laulun Suomen pimeässä?

9.12.su

Kello viisi aamulla herätys ja myöhemmin hurjaa kyytiä kohti tulivuoria päämääränä kiivetä aina hehkuun saakka. Jyrkkä vuorenrinne ei antanut anteeksi heikkokuntoisimmille, mutta järjestäjien hevoset auttoivat. Itse hikoilin sen pari litraa mitä matkalla join.

Itse vuori Pacaya on lähes ainoa toimiva tulivuori Guatemalassa. Viimeinen purkaus oli pari kuukautta sitten, toinen suurempi 15 kuukautta. Ryhmämme asteli pitkin mustaa laavaa kohti punaisena hehkuvaa pätsiä. Hetken pysähdys ja tossujen pohjat kuumenivat heti. Irrallinen laavakuona oli kuin laakeri jalan alla ja pieni kompastuminen, jolloin kameran objektiivin suojus putosi sopivasti punertavana hehkuvaan kitaan. Vuori oli ateriansa saanut, liekö ollut myös sen ansainnut?

Paluumatka rinnettä alas oli, kuten olin odottanut, ylösmenoa vaikeampi. Varpaat törmäsivät väkisin tossujen kärkiin ja pari rakkoa ja hiertymää kertoi sopimattomista jalkineista. Päätin rangaista suhteellisen uusia kenkiäni ja jätän ne Guatemalaan kaipaamaan Yyterin hiekan kosketusta ja Kallon rantakiviä.

Näkymät vuoren rinteiltä jäävät kertomatta muutaman korkeamman tulivuoren pysäyttäessä kynän. Varsinkin se yksi, joka pölläytti kauempana sisuksistaan höyrypilviä.

10.12.ma

Tänään viimeistä koko päivää Guatemalassa. Eilinen päivä varmisti menon mars-mars vauhtia hierontaan. Mielenkiintoinen kokemus, kun riittävän roteva naisihminen aloitti jalkapohjista, venytti varpaan kerrallaan, nousi jalkaa ylöspäin ja työnsi kätensä arasti reisien juureen. Puristeli ja litisteli, siirtyi vatsan alueelle ja painoi rivakasti kätensä vyötärön renkaaseen, sieltä rintojen kautta kaulan etuosaan, solisluun kuoppiin, rasvasi välillä kätensä ja väänteli vuoronperään käsivarsia ja naaman lihaksia, tarrasi kuin punkki päänahkaan ja repeli vähäisiä hiuksiani.

Käännös ja sama ohjelma alkoi selkäpuolelta. Reisien lihaksisto kertoi eilisestä kiipeämisestä ja niskan seutu ties mistä. Lopuksi alkoi hervoton lätkintä pitkin kehoani. Huoneen kiviseinistä lätkintä moninkertaistui ja kaiku kertoi kadulle: hei täällä hierotaan!

Loppupäivä hätäisillä ostoksilla ajatuksena tuo hölmöys ”mun täytyy ostaa sille ja sille jotakin.” Mitäpä jos se ja se onkin tyytyväinen pelkästä paluustani?

11.12 ti

Nyt Guatemalan lentokentällä lähtöä odottelemassa. On lian vaikeaa vetää tässä tilanteessa yhteen Guatemalan tapahtumia, liekö se edes tarpeellista. Katsotaan tilannetta Meksikossa, jonne kone lähtee parin tunnin kuluttua.

Kello 14.45 istumassa Mexico Cityn kentällä. Huone varattu hotellista (!) yöksi. Paikallinen lentokenttäruokailu (tapahtui toki ravintolassa) oli kohteliaasti sanottuna vaatimaton mutta hintava. Huomenna siis puolipäivän jälkeen kohti kotimaata. Vaikea ratkaisu tehtävä silloin: otanko kemiallisen unen?

12.12. ke

Istumassa Iberian lennolla kohti Espanjaa. Lennetty Meksikosta tunnin. Saakohan täältä ja koska ruokaa? Viime hetken typerä hankinta lentokentältä T-paita, ja kun minulla ei niitä jo tarpeeksi olisi. Koskahan sitä viisastuu?

Nyt lennetty yli viisi tuntia eli ollaan puolivälissä. Unta ei löydy ja ajatukset ovat kotona, Meksikossa, Kuubassa, Guatemalassa. Miksi haluan kulkea näissä maissa, olisiko kyseessä ihmisten ystävällisyys ja välittömyys ja se, että auttavasti pystyn heidän kanssaan keskustelemaan? Lapsuudenkotini suurista aarteista on ollut apua matkoillani ja antanut unohtumattomia muistoja.
Epilogi

Isäni oli innokas kirjojen ystävä. Tuolloin neljäkymmentäviisi vuotta sitten olin kevättalvipakkasten aikana polkupyörällä jäitä pitkin Luvian Säpissä. Isäni oli sujauttanut reppuuni ”Parnasso- kirjallisuuslehden, jossa oli Kirsi Kunnaksen suomentamana Federico Garcia Lorcan runo ”uskoton nainen”. Opin sen pian ulkoa (yksi yö, jolloin hammassäryn vuoksi en voinut nukkua) ja nuoressa päässäni heräsi halu lukea enemmän hänen runojaan. Voitin rahapelistä muutaman markan ja kiirehdin isältä pyytämään lisää rahaa ostaakseni Lorcan juuri suomennetun runokirjan. Kirjassa oli myös malliksi muutama säe espanjaa ja kuvittelin yhtenä päivänä voivan lukea ja jopa ymmärtää alkukielellä hänen runojaan.

 Miten minut pysäyttivät nuo sanat, jotka suomentamisen jälkeen osoittautuivat niin surrealistisiksi, etten niitä suomeksikaan ymmärtänyt, Mutta pelkkä espanjankielinen teksti vangitsi minut:

¡Oh granada abierta! Que eres
una llama sobre el árbol,
hermana en carne de Venus,
risa del huerto oredo.
Te cercan las mariposas
creyéndote sol parado,
y por miedo de quemarse
huyen de ti los gusanos.

Seuraava askel oli Linguaphonen nauhurikurssi, joka kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen pian jäi pölyttymään kirjahyllyyn. Elämä kuitenkin jatkui kulkuaan ja vuosien kuluttua totesin olevani yksin. Kaipasin jotakin uutta tekemistä ja sattuma astui elämääni.

Vihdissä, jossa silloin asuin, alkoi espanjankielen alkeiskurssi, siispä sinne! Ihanan opettajan innostavat sanat alkoivat painua mieleen ja tietyt tapahtumat johtivat tarpeeseen oppia edesauttavasti myös puhumaan espanjaa.
Nyt tälläkin matkalla olen saanut ja halunnut puhua vaikkapa tupakkaviljelijän kanssa koko tarinan siemenestä sikariksi tai guatemalalaisen hautausmaalla itselleen ja perheelleen hautamausoleumin rakentajan kanssa. Tarkka kuvaus vainajan ja hautausvaiheiden eri tapahtumista pysäytti taas kerran ajattelemaan näiden ihmisten suhdetta kuolemaan. Miten erilainen se onkaan meidän kulttuuriimme verrattuna!