Mekla Blogi

30.11. pe

Vaikka Cancunissa olenkin, niin kotimaa nousee lähes aina esiin, kun puhuu jonkun turistin kanssa, Aikaisemmin jo kerroin tapaamisesta Kuubassa, jossa siellä asuva ei-tyypillisen kuubalaisen näköinen mies tunsi suomalaisen naisen, joka tietenkin asuu Porissa! Myöhemmin tavatessani miehen siellä uudelleen sain viestin Poriin kuljettavaksi.

Nyt tänä aamuna vaihdoin muutaman sanan yöpaikan respassa pariskunnan kanssa, joka oli kotoisin Oklahomasta. Kertoessani olevani Suomesta kävi heti selväksi, että rouvan isoisä oli lähtöisin Suomesta totellen sukunimeä Heikkilä. Isäntä kysyi olenko insinööri ja hölmistyneenä vastasin kyllä vain ja kysäisin mistä moinen arvaus. Vastaus ei olisi voinut paremmalta tuntua maamme kannalta: ”No, lähes kaikki tapaamani suomalaiset ovat olleet insinöörejä. Se kuvaa jotakin maanne koulutustasosta”. Vielä illalla luin netistä Suomen taas olleen ykkösluokassa PISAn vertailussa. Ei siis tuntunut hassummalta olla kotoisin pohjan peruilta.

Päivän muuhun ohjelmaan kuului mielenkiintoinen ajelu kaupasta toiseen etsimässä adapteria, takapihan rahanvaihtopaikka ja seuraavan yöpaikan selvittelyä kera matkalipun hankinnan. Yöpaikka pitäisi olla Pisteessä…Huomenna siis matka maineikkaaseen Chichén Itzáan. Jo pelkkä nimi herättää henkiin mayakulttuurin historiaa.

Vielä illalla koin vaikuttavan hetken. Havahduin täysin vieraassa ihmisvälinässä keskellä joulukrääsän ja tavarapaljouden ylipursuvassa tarjonnassa lapsenäänen laulavan tuttua joululaulua. Pala nousi kurkkuun muutamaksi sekunniksi ajatusten palatessa niihin jouluihin, kun lapset olivat pieniä ja lapinkoira Topi halusi avata jokaisen joululahjapaketin.

Klikkaa kuvaa nähdäksesi suuremman version.

26.11 ma

Miten outoa! Olen taas Havannassa. Viñalesin rauha on muuttunut musiikin rytmien myötä autojen ja kadulla kulkevien tumma- ja vaaleaihoisten ihmisten sekasortoiseen hälinään. Kuu on Havannan taivaalla jo aavistuksen pienentynyt Viñalesin täysikuusta. Se on kuin kirkas ilmapallo olisi vuotamassa hiljalleen tyhjiin. Parvekkeiden kaiteilla roikkuvat sinne salaa ilmestyneet pyykit, joita tuuli yrittää henkäistä kuivaksi. Ilman kosteus taistelee kuitenkin vastaan ja aamulla nihkeät vaatteet kuivuvat tummaa ihoa vasten.

Viñalesissa auto pari tuntia myöhässä, ja kun aikaa oli, kävin leikkauksessa. Päitä putosi kiihtyvään tahtiin kun itse maestro leikkeli ja ympärillä pyöri rinnakkaita kampaajaoppilaita tuijottaen vaivautunutta uhria suoraan silmiin. Vielä illalla hotelli Inglaterran terassilla pikkupurtavaa nakertamassa.

27.11. ti

Kaupunkimuseossa ihailemassa Kuuban alkuaikoja, sen ensimmäisiä lippuja, Jose Martinin saappaita, koko Kuuban historian syntyä ja lähiaikoja.

Suomen lippu yllättää kenraalien salissa muutaman muun lipun kanssa. Miksi se on siellä? Jäljet johtavat espanjan opettajani avulla myöhemmin perille. Kysymyksessä on hänen sukulaisensa Fabian Fagerman, joka asui useita vuosia Kuubassa ja taisteli kolme vuotta 1800-luvun vapaussodissa espanjalaisia vastaan. Presidentti palkitsi myöhemmin Fagermanin hänen urhoollisuutensa takia. Juuri näissä taisteluissa sai surmansa myös yksi Kuuban vapautusliikkeen ikoneista Jose Martí, joka liian sankarillisesti syöksyi vihollisen tulimerta vastaan valkoisen hevosensa selässä. Sota-asuna hänellä oli hänen tavaramerkkinsä smokki.

Tässä museossa aika todellakin pysähtyy ja katsellessa aikalaisten varusteita ja aseita voi melkein kuulla tykkien kumua, trumpetin hyökkäyskäskyn, lukemattomat lippurivit, asepukujen sekalaisen, muuta kuitenkin moitteettoman rytmin, saappaiden kalkkeen matkalla kuolemaan vapauden ja isänmaan puolesta, sen puolesta että tyrannit kaatuvat ja yhteinen synnyinmaa kerran olisi totta.

28.11 ke

Ilmeisesti tänään on viimeinen koko päivä Kuubassa. Tulenko vielä takaisin tähän maahan, johon jotenkin rakastuin. Vannomatta paras kumpaankaan suuntaan.

Aamulla kilometrien karttasuunnistusta kohti Negrópolis Cristóbal Colónia eli 56 hehtaarin laajuista hautausmaata. Kalmistossa on yli 200 mausoleumia ja yli 50 000 erilaista huomattavampaa muistomerkkiä. Vainajien määrää ei kukaan tarkalleen tiedä, niitä arvellaan olleen yhteensä lähes miljoona.

Vaikka monet mausoleumit ja muistomerkit ovat marmorisina ja kookkaina helposti löydettävissä, niin tunnetuimmaksi on muodostunut rouva Amelia Goyrin suhteellisen vaatimaton muistomerkki. Hauta tunnetaan maailmalla
La Milagrosa-nimellä. Kyseinen nainen kuoli toukokuun alussa 1901 synnyttäessään lastaan.

Vuosien ajan hänen puolisonsa kävi päivittäin haudalla monta kertaa. Joka kerta hän kolkutti yhtä haudan päällä olevaa metallista rengasta ja käveli takaperin pois haudalta nähdäkseen sen mahdollisimman kauan. Kun ruumis maan tavan mukaan muutaman vuoden kuluttua otettiin esiin, oli se vielä turmeltumaton. Katolisen kirkon mukaan tämä on merkki pyhimyksestä. Kerrotaan myös, että synnytyksessä menehtynyt lapsi, joka haudattiin äitinsä jalkojen juureen, olikin hänen käsivarsillaan.

La Milagrosasta tuli näiden tapahtumien jälkeen suuri palvonnan kohde ja joka vuosi tuhannet ihmiset vaeltavat haudalle, tuovat kukkia, lahjoja ja kiitoskirjeitä haudalle. Traditioon kuuluu kulkea kuten vainajan aviomieskin: kolkuttaa yhtä muistomerkin rengasta ja kävellä takaperin pois haudalta.

Myöhemmin päivällä käynti Coppelian jäätelömaailmassa jäi torsoksi. Eipä huvittanut ryhtyä auringossa jononjatkeeksi, joten vain pikajätski turistirysässä. Illalla vielä ruokailemassa valtion ravintolassa. Mitähän vatsa huomenna sanoo?

29.11. to

Viimeinen aamu Kuubassa, pitänee ryhtyä kasamaan tavaroita, mutta sitä ennen vielä pankkiin ja nettiin. Sää on kuten koko ajan on ollut pelkkää kuumaa aurinkoa. Joillakin poikkikaduilla sentään tuulenhenki yrittää vastustaa pakahduttavaa kuumuutta. Koneen pitäisi lähteä Cancuniin, siis Meksikon puolelle 15.50.

No lähtö hyvin kaikki hyvin eli nyt Cancunissa iltapalalla ja kauppareissulla. Huomenna tänään on eilen ja huomenna on tänään. Näin aika kuluu ja enkä voi sille mitään ja täällä vielä päivittelemässä kirkasta kuuta hiljenevän kaupungin yllä.

Klikkaa kuvaa nähdäksesi suuremman version.

23.11. pe

Viñales! Aamuyön kukko herätti Havannassa 04.30 ja loppuaika yöstä kului aamukahvikomentoa odottaen. Viñalesin sydämeen lähtö aamuyhdeksältä ja perillä 13.30. Mikään yllätys ei ollut enää se, että varattu yöpaikka olikin muiden käytössä, joten vaihto hieman sivummalle maaseudun syliin.

Kävely hotelli Los Jazminesiin, jossa valkomahaiset ihmiset grillasivat itseään uima-altaan reunoilla. Olut, voileipä ja maisema, nämä kolme johtivat ajattelemaan matkan kahta erilaista palmutyyppiä. Älköön kukaan kysy miksi.

24.11. la

Aamulla suunta kohti maaseudun rauhaa. Dos Hermanasin lähistöltä polulle pensaikosta sukelsi tumma mies, laiha kuin aamun kahvi ja lähtee kulkemaan mukaan. Polut mutkittelevat ja seuraan automaattisesti niitä näitä jutellen tuota varjoakin ohuempaa miestä. Ohi terrakotan väristen peltojen, joihin härkävaljakolla piirrettiin toiveita tulevan kesän satoon, läpi kuivahtaneen riisipellon, poikki pienten talopahasten, joiden takapihoilla kalkkunat rääkäisivät varoitusääniään. Tullaan mökkiin, jonka emäntä kiehauttaa kahvit ja esittelee lapsensa,

Matka jatkuu läpi kaakattavien kanalaumojen, ohi haukkuvien koiravartioiden, ohi nykyisen autoistuneen elämänmuodon maaseutuun, joka kerran on täällä ollut ja on pysyvä kuin Castro Kuuban historiassa.

Ohitamme taas riisiviljelmän, ohitamme istutetut tupakantaimet, ohitamme raskaana riippuvat banaanitertut. Kallioon on luonto varmistanut pakopaikan. Jykevät tikkaat johtavat luolaan, jonne aina on paettu turvaan milloin vihollista, milloin Meksikon lahden ytimestä tulevia hurrikaaneja.

Palaamme lähtöpaikkaan ja mies musta kuin Kuuban yö alkaa vaatia rahaa. Totean, etten toki ole pyytänyt häntä oppaaksi ja hetken keskustelun jälkeen ojennan hänelle 14 paikallista rahaa. Todellisuudessa tuo matka Havannan kerrostalojen jälkeen oli mittaamattoman arvokas. Tallennus siitä jäi sisälleni: sieltä sitä voin tutkiskella myöhemmin.

Yöpaikan emäntä oli kutsunut naapurinsa apuun ja narulla tanssi palatessani jättimäinen pyykki. Vielä illemmalla yritys lähteä kuuntelemaan musiikkia, mutta päivän kävelyt toivat takaisin ennen rytmien alkamista.

25.11. su

Eilen iltaisella kävelyllä kuubalaisrouva pysäytti ja alkoi kaupata retkeä täksi päiväksi. Teimme diilin ja kello yhdeksän alkoi retki
La Eremitan maisemiin. Polveilevan maaston läpi astua ihmisten kotiin ja nähdä maailmaa kuin se todellisuudessa on. Läpi pölyisten polkujen, kuivuneiden niittyjen, muokattujen peltojen joita härkävetoinen aura vielä leikkasi. Ohi hiljan istutettujen tupakkaviljelmien, matalien majojen lasten uteliaat katseet, koiran käpälät, kalkkunan huuto, haukan veitset leikkaamassa pakahduttavan kuumaa ilmaa, läpi koko Kuuban maaseudun ja perillä Guillermo Valdesin mökin pihassa pöydän päässä isäntä itse taikomassa tupakan lehdistä sikareita.

Kolme voimakastuoksuista lehteä rullataan yhteen pyöreäksi pötköksi, pannaan hetkeksi sanomalehden sisään muotoutumaan. Emäntä kantaa pöytään hedelmiä ja juotavaa. Isäntä ottaa vielä yhdestä lehdestä pinnan ja kiertää sen paperipoiston jälkeen lopulliseksi pinnaksi. Jotkut makeuttavat lehtiä vaikkapa rommilla. Pintalehti liimataan kiinni hunajalla ja sikari on valmis. Ne ladotaan palmunlehdestä taitettuun laatikkoon ja hinta kymmeneltä kappaleelta on 10 turistipesoa.

Koko talo elää lähes yksinomaan pellosta: sokeriruoko huojuu takapihalla, kahvipavut vielä raakoina tuvan seinustalla, kanat munivat ravintoa talonväelle, karsinassa jättimäiset siat paistattamassa päivää. Tien vieressä appelsiinilehto ja banaaniterttujen rivit antavat päivän vitamiinit.

Vielä tarkastetaan tupakan kuivatuspaikat ja varastorakennuksen. Hyvästit Guillermolle ja hänen perheelleen; kaukana rinteessä on tulossa joukko uusia kyselijöitä.